Ohi on talvi

Lista, kiitokset ja näkemiin

2010-05-31T11:57:00.000-07:00

Lentomatkani Suomeen oli miellyttävin Atlantin ylitykseni tähän saakka. Kaikki lennot lähtivät ajallaan ja laskeutuivat jopa etuajassa. Terminaalit ja portit löytyivät helposti, kanssamatkustajat olivat ystävällisiä ja puheliaita ja yksi laupias kutsui jopa vieraanaan business-loungeen. Suomi näyttää kauniilta, pieneltä ja kaikin puolin tutulta. Luulen jokaista vastaantulevaa tutuksi. Aikaero väsyttää edelleen, ja elämä on muutenkin levällään.

Seuraavassa jokapäiväiseen elämään liittyvä kulttuurivaihtolistani, joka painottuu ruokaan ja kapineisiin. Jätän vaikeammin toteutettavat mentaliteettien muutokset ja politiikan kahvipöytäkeskusteluihin.

Amerikasta Suomeen:
Lemonade
Canned milk
Peanut butter
Brunssi
I:n lisäys: jousimetsästys

Suomesta Amerikkaan:
Rapakaaret ja ritsit
Pyörätiet
Viili
Katuvalot
Kuivauskaappi

Kiitos kaikille blogin lukijoille kommenteista ja seuraamisesta. Jatketaan tästedes teen ja sympatian parissa vallan kasvokkain!

Viime hetkellä

2010-05-29T08:20:00.000-07:00

Juhlat on juhlittu. Järjestelyt ja pakkaaminen ovat loppusuoralla. Postitoimistoja lukuun ottamatta palvelu on ollut kaikkialla uskomattoman hyvää. Kaikki tarjoavat apuaan, eikä mistään ole viimeisen kahden viimeisen vuorokauden aikana tarvinnut huolehtia itse. Naapurini toi meille (veli ja ystävänsä kylässä) juuri kananmunia ja tuoreita muffinsseja aamiaiseksi. Ystävät ja työkaverit hakevat vielä viimeiselle aterialle ennen kuin saattavat joukolla lentokentälle.

Kaiken hulinan keskellä olen ehtinyt toimia turistioppaana. Olen ylittänyt itseni ajamalla kaikilla mahdollisilla moottoriteillä ja etsimällä velipojalle country-henkisiä esiintymisvaatteita. Pistäydyimme myös kaupungin ulkopuolella ihailemassa meikäläisen rautakauden aikaan eläneiden Ohion kummunrakentajakansojen aikaansaannoksia. Tapasimme matkalla amisheja ja pistäydyimme viehättävissä pikkukaupungeissa. Vieraani ovat päässeet tutustumaan amerikkalaisiin oikein olan takaa, maistelemaan tyypillisimpiä ruokia (kalkkunaa, keitettyä maissia, porsaan kylkeä…) ja puhumaan englantia. Entinen kämppikseni vei heidät eilen baseball-matsiin ja minä jäin pakkaamaan. Illalla pistäydyin viimeisen kerran Columbuksen parhaassa jäätelöbaarissa. Vaikka olo on hieman haikea, olen valmis palaamaan kotiin. Nyt alkaa olla aika kova ikävä kotiin. Kun pääsen perille, julkaisen vielä aiemmin mainostamani listan ja päätän tämän blogin elämän. Vielä pieni hetki.

Pitkät jäähyväiset

2010-05-20T13:46:00.001-07:00

Viime viikonloppuna pidimme viralliset läksiäiset. Keli suosi puutarhajuhlia, ja vietimmekin ihanan illan takapihalla nuotion loisteessa. I kypsensi loput peuranlihat, jotka tarjottiin vieraille muiden grilliherkkujen sekä tuoreiden hedelmien kera. Jälkiruoaksi nautimme niin partiolaisten kehittämiä äkkimakeita kerroskarkkeja nimeltään s’more (nimi tulee sanoista some more) eli nuotiolla sulatettuja vaahtokarkkeja suklaapalan ja kahden voileipäkeksin välissä. Tuttavat olivat itse leiponeet myös juustokakkua sekä raparperimansikkapiirasta. Nam.

Juhlavieraina oli Columbuksen laaja folkloristiperhe, tämän talon muutkin asukit sekä muutama ystävä, joihin tutustuimme edellisen talon kautta. Nykyinen vuokraisäntämme oli juhlista innoissaan, laittoi puutarhan komeaksi, bluesia soimaan ja juhli iltamyöhään. Häntä ei juuri folkloristeista erota, ja moni kysyikin, mikä on hänen erityisalansa. Se on tietenkin materiaalinen kulttuuri ja erityisesti vanhat rakennukset;)

I.K. matkasi sunnuntaina kotomaahan tuhkapilvikatastrofin keskellä. Se kesti kauan, mutta hän kuitenkin pääsi perille kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa. Minulla taas on edessäni pitkät jäähyväiset, kekkerit toisensa perään. Mukavaa, mutta rankkaa.

Ohio, kuokka ja piikivi

2010-05-10T18:41:00.000-07:00

Viimeinen yhteinen eheä viikonloppu ennen I:n lähtöä meni maalaistunnelmissa. Vierailimme Flint Ridge nimisessä paikassa, josta ihmiset ovat hakeneet vuosisatojen, jopa tuhansien aikana piikiveä nuolenkärkiinsä. Pääsimme jopa nakuttelemaan itse tuota terästäkin terävämpää ainesta piskuisen museon pihamaalla. Sen ympärillä levittäytyi vehreä lehtometsä, jonka kumpuileva maasto oli täynnä muinaisia kivilouhoksia sekä piikiven lastuja. Hetken tuntui siltä, ettei menneisyys ole kovin kaukana. Mutta kyllä lajimme onkin saanut melkoista tuhoa aikaan esi-isiin verrattuna. Täällä melko lähellä on tuhottu kokonaisia vuoria ja viime kuukausina yksi rannikko ekosysteemeineen. Meille kun ei mikään riitä.

Näimme kuitenkin retkellä palan hienoa maaseutua: vaalean vihreitä peltoja, maalaistaloja, murmeleita sekä sen tilan, jonka pihamailla I syksyllä metsästi. Kaunistahan täällä on. Paluureitin varrella nökötti myös tämän osavaltion käsittämätön maamerkki, joka vetää vertoja Tuurin kyläkaupan kauhistukselle. Ei liene tarpeen esitellä firman tuotantoa sen tarkemmin?

Kruunasimme Ohion maaseutu -teemapäivän syömällä kotosalla paikallista niukkojen aikojen herkkua nimeltään squirrel gravy. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen oravapaisti, jonka pistän vapaaehtoisesti poskeeni. Outoa porukkaa me ihmiset olemme: tapetaan ensin tasankojen biisonit hengiltä ja syödään sitten oravia.

Virkistävää ruokaa

2010-05-07T16:33:00.000-07:00

Suosikkiaiheeni ruoka saattaa saada loppumetreillä liikaakin palstatilaa. Kuten tapoihini kuuluu, olen tehnyt listan ruokapaikoista, jotka tulee testata ennen lähtöä. Korkealla listalla oli ravintola, jonka kahvilassa kävimme jo syyskuussa, ja jonka illallismenua päätimme testata jo kauan sitten. Dragonfly ja lounasversio On the Fly sijaitsevat parin korttelin päässä lähellä kampusta. Kaksikko mainostaa ruokaansa organic neo vegan -sloganilla eli ovat luomuruokaa tarjoavia pääosin kasviksista koostuvan menun ravintoloita ihmisille, jotka haluava kannattaa kasvispitoisempaa ruokavaliota, mutta eivät ole täysin puritaaneja.

Olimme kuulleet paikasta pelkkää hyvää. Kahvilan lounaaksi tarjoamat pikkusuolaiset tiesimme herkullisiksi, mutta meidän asteikollamme riittämättömiksi (annokset olivat liian pieniä.) Illallinen sen sijaan yllätti luovuudellaan, kauneudellaan ja maukkaudellaan. Apetta oli sopivasti, jälkiruokaa emme jaksaneet enää popsia. Vaikka euron kurssi onkin kärsinyt, on ulkona syöminen edelleen edullista. Ja tässä vaiheessa kevättä sopinee jo hehkuttaa, miten ihanaa on istua ulkona terassilla keveämmissä vaatteissa ja sandaaleissa. Tämä ruokaelämys kipusi listan kärkisijoille. Erityisesti kaupan päälle tulleet kokin terveiset, pieni savulta maistuva pastasalaatti sekä suussa sulava keksi (passeli kulinaarinen naku) lämmittivät mieltä. Tällaistä ruokaelämystä pitää tavoitella vielä toistamiseen.

Maailman toreilta ja turuilta

2010-05-02T08:59:00.000-07:00

Ukkosen ja sadekuurojen ryydittämään viikonloppuun sattui monta iloista ulkoilmatapahtumaa. Clintonville Farmer’s market kokosi paikallisia luomuviljelijöitä myymään kevään ensimmäisiä vihanneksia kuten parsaa, kasvihuoneessa hellästi kasvatettuja pienenpieniä tomaatteja ja monenlaisia leipomuksia. En voinut vastustaa itse leivottua kesäkurpitsakakkua, jota täällä leiväksi kutsutaan, enkä makeita tomaatteja. Ensi viikonloppuna haen nipun kauniita parsoja, grillaan ne ja voitelen eurooppalaisella ”kulttuurivoilla” (cultured butter eli meikäläisittäin normaali keltainen voi, ei valkoinen hajuton ja mauton kissanrasva).

Kampuksen puistossa pidetyillä keskiaikamarkkinoilla myytiin käsityöläisten tuotteita sekä erilaista outoa new age kamaa, annettiin ennustuksia, miekkailtiin, soitettiin luuttua ja syötiin kalkkunanreisiä. Keskiajan kanssahan tällä ei ollut liikaa tekemistä, mutta mitäpä siitä. Nautin paikanpäällä suosikkiani tuorepuristettua sitruunamehua (lemonade), napsin kuvia ja tervehdin keskiaikatutkijoita, joiden kanssa jaamme saman toimistotilan töissä. Eräs heistä harrastaa metsästyshaukkoja, toinen vanhoja keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kaikilla oli tietenkin asiaan kuuluvat asut jha sopivasti leikkimieltä markkinoida osaamistaan, tutkimustaan ja opetustaan.

Kaupungissa oli meneillään myös yksi juoksutapahtuma, yliopistolla kaikkien tutkimusalojen yhteinen jatko-opiskelijakonferenssi ja illalla aiemmin kuvaamani Gallery hop. Olisin mielelläni osallistunut kaikkiin, mutta en hallitse vielä jakaantumista moneen paikkaan yhtä aikaa. Pitäisiköhän tuo new age touhu ottaa sittenkin vähän vakavammin?

Lähtölaskenta

2010-04-29T18:14:00.001-07:00

Viimeiset pidemmät matkat on nyt tehty. Viimeinen kuukausi Columbuksessa alkaa. On haikea olo. On paljon tehtävää. Monta kirjaa pitäisi ehtiä lukea, monta ravintolaa pitää vielä katsastaa, monta ystävää hyvästellä. Vaikeinta tulee olemaan työpaikan tiimistä luopuminen. Kokoonnumme lähimpien työtovereiden kanssa useita kertoja viikossa teen ja hyvän purtavan ääreen. Tällä viikolla nautimme raparperipaistosta sekä hunajasnapsit neuvotteluhuoneessa. Perjantaina on luvassa yhteinen vappupiknik. Laitoin alkuviikolla siman käymään. Rusinat ovat jo nousussa. Munkkien paisto jäänee, mutta aion valmistaa koriin sämpylöitä ja perunasalaattia.

Kahdesta työtoverista on tullut erityisen läheisiä. Toinen kyynelehtii jo lähtöäni aina kun se tulee puheeksi. Toinen osoittaa kiintymystään mitä uskomattomimmilla herkuilla. Molemmat tulevat taatusti käymään Suomessa, kunhan saavat kokoon tarvittavat lomat ja varat matkaan. Enkä ihmettelisi jos jompikumpi tai molemmat viipyisivät pidempään. Sen verran yhteistä puuhaa riittäisi. Veisin heidät sienimetsään ja marjaan, vaeltamaan ja mökille. He pitävät samoista asioista kuin minä ja ovat ihanan toimeliaita ihmisiä. Toiselta olen oppinut todella paljon kielestä, amerikkalaisesta kulttuurista, ruoasta, tavoista ja elämästä. Toinen on kasvanut Neuvostoliitossa, ja ymmärtää viehtymykseni metsään sekä slaavilaiseen melankoliaan. Siitä tietää, että on hyvien ihmisten ympäröimä, kun tuntuu vaikealta lähteä.

Sideways of Santa Barbara

2010-04-22T19:31:00.001-07:00

Viikko Santa Barbarassa on vierähtänyt aamuisten juoksulenkkien, viinin maistelun ja maailman parantamisen merkeissä. Välissä on tehty hieman töitä, laitettu ruokaa naapurien tuomista itse kasvatetuista vihanneksista ja vierailtu paikallisella torilla hankkimassa muita tarpeellisia raaka-aineita. Tuore korianteri, lähialueella kasvatetut sitrushedelmät sekä ensimmäisen satokauden mansikat ovat olleet makoisia.

Tänään ajelimme läheisille vuorille ja viinilaaksoon, jossa otsikossa mainittu elokuvakin on kuvattu. Näillä main sijaitsee muuten myös edesmenneen popleganda Jacksonin Neverland. Matkalla katselimme ulkona laiduntavaa karjaa, näimme pellolla kojootin, metsässä kauriita ja levähdysalueella nopsajalkaisia viiriäisiä. Pienessä Olivosin kylässä oli useita pieniä puoteja (tasting room), joissa tarjottiin maistiaisia paikallisista viineistä. Hankin muutamia tuliaispulloja Columbuksen ystäville (valkoista ja punaista). Lisäksi mukaan tarttui tummaa suklaata.

Huomenna olisi tarkoitus tutustua Kalifornian kuuluun meksikolaisruokaan. Rannallekin pitää päästä, vaikka kevään tuulet vähän vilpoisia vielä ovatkin. Jos näköpiiriin sattuisi vielä delfiinejä, olisi minun lomani aivan täydellinen.

Californication

2010-04-20T11:24:00.001-07:00

Lomailu sai jatkoa: viikko Kalifornian auringossa. Lentomatka oli miellyttävä, istuin ikkunapaikalla ja sää oli kirkas. Näin Appalakkien tummanvihreät vuoret, Texasin järjettömän kokoiset maatilat, New Mexicon ja Arizonan karut vuoristot, punaiset kanjonit ja autiomaat. Lopulta laskeuduimme Kalifornian vihreiden kukkuloiden yli ja näimme sinisen Tyynenmeren.

Kaikki näyttää täällä aivan toisenlaiselta: meksikolaistyylinen arkkitehtuuri rapattuine valkoisine pintoineen, palmut ja muut lämpimän ilmanalan kasvit, rannat ja ruskettuneet ihmiset. On helppo uskoa, että arki täällä tuntuu lomalta. Ystäväperheen isä käy surffaamassa, naapuruston lapset ihmettelevät ulkona ryömiviä liskoja sekä rannalla näyttäytyviä delfiinejä ja perheet grillaavat iltaisin patioilla. Opiskelijat ovat valinneet opinahjonsa ensisijassa sijainnin mukaan, asuvat kampuksen lähettyvillä vehreissä pihapiireissä, juhlivat iltaisin ja pyöräilevät aamulla luennoille.

Lounastimme eilen merenrantaravintolassa ja sain pitkästä aikaa herkullista kalaruokaa. Mahi mahi tai dorado eli kulta-ahven maistui makoisalta omenoista, mangoista ja paistetusta ruohosipulista tehdyn kuorrutuksen kera. Sen lisäksi tarjoiltiin vielä hedelmäsalaattia. Ensimmäiset päivät tässä osavaltiossa ovat kyllä olleet kaukana RHCP:n näkemyksestä. Kait sitä glitteriä, muovia ja pinnallisuutta löytyy toisaalta. Santa Barbara tuntuu kuitenkin aikasta ihanalta.

Kevät toi kevät toi…

2010-04-14T15:59:00.000-07:00

Olisikin tuonut muurarin, hanslankarin taikka sen hampparin. Vaan OSU:n kampukselle se toi jotain sellaista, jonka olisin mielelläni jättänyt kokematta. Kävelin maanantaiaamuna pahaa aavistamatta töihin. Söin omenaa. Olin ajatuksissani, enkä reagoinut viereisiin kyltteihin. Varoittelivat kansanmurhasta? Osaatteko arvata mitä osa fundamentalistikristityistä pitää kansanmurhana? No aborttejapa hyvinkin. Omena meinasi tulla saman tien ylös, niin pöyristyttävää kuvamateriaalia lävähti silmille. Jos olet raskaana, sinulla on korkea verenpaine tai olet herkkä ihminen, älä lue eteenpäin. Kuvia en halua julkaista, vaikka ikuistinkin muutaman näkymän muistoksi. Minä en nimittäin halua kenenkään kokevan samanlaista oloa. Kuvat olivat tosin vain alkusoittoa sille, mitä myöhemmin seurasi. Sikiöiden lisäksi niissä oli kuvia keskitysleirillä kuolleista juutalaisista sekä Klu Klux Klanin uhreista. Kuvissa oli myös hakaristejä. Abortin tekijät ja vapaan aborttioikeuden kannattajat rinnastettiin suoraan natseihin ja muihin rotuhygieenikkoihin. Unfertile, Unwhite, Unborn.

Jäin sanattomaksi. Sitten tuli raivo. Kuinka kenelläkään on oikeus sanoa tuollaista julkisesti? Miksi nämä ihmiset haluavat aiheuttaa toisille pahaa mieltä? Miksi minulla ei ole oikeus kulkea rauhassa töihin ilman, että nämä ihmiset hymyilevät minulle tällaisen törkeän materiaalin ääressä ja haastavat keskusteluun? Siksi, että Amerikassa rakastetaan sananvapautta. Sananvapaus on täällä tärkeämpää kuin viharikosten torjunta, tärkeämpää kuin kenenkään mielenterveys, työrauha taikka kohtuullisuus. Veikkaan, että kampuksella kävelee päivittäin useitakin ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisista kokeneet abortin. Heistä tällainen tuntuu varmasti käsittämättömän pahalta. Entäpä keskenmenon saaneet, joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa?

Tulin todella surulliseksi. Kävin allekirjoittamassa vastakkaisella kadunpuolella seisseiden ihmisten adressin, jossa pyydettiin poistamaan loukkaava ja vihaan yllyttävä materiaali kampukselta. Tänään keskiviikkona julisteet olivat kuitenkin vielä paikallaan. Karmivia ajatuksiaan puolustavat ihmishirviöt olivat myös tarttuneet vielä järeämpiin aseisiin. He seisoivat julisteiden edessä solvaamassa toisella puolella seisovia nuoria ihmisiä sekä kaikkia ohi kulkijoita. Yksi heidän huudoistaan kuului: ”Go on and have free sex, you will eventually end up burning in hell!”

Tämä menee todellakin yli minun ymmärrykseni aivan kuin ministereiden uhkaaminen tai toiveet naispuolisten poliitikkojen joutumisesta väkivallan uhriksi. Suomessa on sentään vielä jokin roti olemassa, koska tämänkaltainen toiminta tuomitaan. Käsittämätöntä tässä Columbuksen tapauksessa on, että suurin osa opiskelijoista ja yliopiston työntekijöistä ajattelee täsmälleen kuten minäkin. Vaan asialle ei silti saada mitään. Tämä on kuulemma joka keväinen ilmiö. Kesällä kampus taas hiljenee. Kevään ajan ihmiset vain valitsevat toisen reitin työpaikalleen tai kulkevat nopeasti paikan ohi katse varpaissaan. Onneksi osa käyttää kuitenkin arvokasta aikaansa seisomalla kadun toisella puolella.

Kanada

2010-04-10T15:45:00.000-07:00

Matkamme jatkui viininviljelyalueiden halki Kanadan puolelle. Tiesittekö, että Niagara Falls on suositun matkakohteen lisäksi myös suurehko kaupunki? Turistikuvat harvoin paljastavat, että vesimassojen pauhuja kuvaavan matkaajan selän takana siintelee pilvenpiirtäjien ketju, joka koostuu toinen toistaan kalliimmista hotelleista. Hakukoneiden tarjoamat tulokset ovat nekin hiljaa urbaaneista putouksista ja mainostavat lähinnä kymmenien kilometrien päässä sijaitsevia pieniä suojelualueita. Utuisen neidon koko ja vedestä syntyvä ääni olivat tietenkin vaikuttavia. Mutta kohteen tieteellisesti ensimmäisenä kartoittaneen suomalaisen Pietari (Pehr) Kalmin kokemus oli epäilemättä toista luokkaa, kun hän 1700-luvun lopussa vaaroja uhmaten matkasi virtoja ja metsäreittejä pitkin kuuluisien putousten luo intiaanioppaidensa armoilla. Suosittelen muuten iltalukemiseksi herran matkakertomusta Uutta maailmaa tutkimassa (SKS 2004), joka sisältää seikkaperäisiä havaintoja kasveista, maaperästä sekä uuteen maailmaan muuttaneiden emigranttien tavoista.

2000-luvun turistit ihmettelevät toisenlaisia asioita. Kuten sitä, että Kanadassa vessat ovat pesuhuoneita (washroom) lepohuoneiden (restroom) sijaan. Kanadassa on myös pienempiä autoja, enemmän pyöräilijöitä, korkeammat verot sekä runsaasti julkisia palveluja. He ovat siis lähempänä Eurooppaa, siirtyneet jopa meikäläisiin mittayksikköihin lähes kaikessa. Yhdysvallat vetää pitemmän korren vain hersyvästä ja lämpimästä asiakaspalvelusta. Toronton myyjät ja tarjoilijat olivat nimittäin yllättävän tympeitä. Kanadasta jäi vallan positiivinen kuva, varsinkin kun tarkastimme, että väestömäärä todella on vain kymmenesosa naapuriin verrattuna. Ohiossakin voisi elää ellei kaikki sen metsät olisi hakattu ja jokainen kolkka asutettu. Käsittämättömintä on, että jokaisen amerikkalaisen unelman ympärillä pitää olla kirkkopuiston kokoinen nurmikenttä. Yrittävätkö kaikki todistaa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Kanadassa käyneenä epäilen, että se taitaa se todella olla.

Loma

2010-04-08T05:12:00.001-07:00

Konferenssi tuli ja meni. Se oli poikkeuksellisen antoisa. Parasta kuitenkin oli, että se toi mukanaan ensimmäisen loman pitkään aikaan. Samalla Keskilänteen levisi myös leppeä lämpörintama. Tampereelta New Yorkin kautta Columbukseen matkanneet ystävämme joutuivat shortsiostoksille. Aurinkorasvoja leviteltiin.

Kadut ovat viime päivinä täyttyneet magnolian ja kirsikkapuun kukintojen tuoksuista. Jäätelö on maistunut ja terassit ovat pullollaan hymyileviä ihmisiä. Aivan niin kuin Suomessa kesä-heinäkuussa. Ajelimme eilen Ohion Amish Countryn läpi, pistäydyimme herkkupuodeissa, maistelimme juustoja ja ihailimme maaseutua. Ajoimme Lake Erien rantaa pohjoiseen viininviljelyalueiden läpi. Vietimme yön ihastuttavassa pikkukaupungissa sijaitsevassa The White Inn hotellissa, joka on pittoreski rakennus julkisivun pylväikköineen ja sisäpuolen jyhkeine portaineen. Meiltä puuttuu vain liehuvat helmat ja kesäiset hatut, muuten tämä olisi kuin Tuulen viemää -elokuvasta.

Hunanin nuudeleista amerikkalaisen keittiön makeisiin kummajaisiin

2010-03-27T10:27:00.001-07:00

Yhdysvalloissa on päässyt maistelemaan kiitettävästi erilaisia etnisiä ruokia. Vaikka ulkona syöminen onkin halpaa ja kätevää, parhaat makuelämykset olemme kyllä saaneet erilaisista kotiruoista ystävien itsensä valmistamina. Jatkoimme tutustumista kiinalaiseen kotiruokaan folkloristiystävämme Ziyingin luona. Hän on kotoisin Hunanin maakunnasta Etelä-Kiinasta ja valmisti meille provinssin erikoisuutta eli itse tehtyjä nuudeleita. Koska kokki valmisti liemen lisäksi neljää erilaista soossia, tarvitsi hän hieman apuamme nuudeleiden kaulitsemisessa ja venytyksessä. Puuha oli yllättävän helppoa ja erittäin hauskaa, eikä tuoreiden taikinalierojen makua voita mikään!

Nuudeleiden perään nautimme jäätelöä mansikoiden ja suklaafudgen kera. Makea herkku valmistui perjantaipäivän ratoksi työpaikkani mikroaaltouunissa. Työtoverini halusi piristää päiväämme ja demonstroida kondensoidun maidon monimuotoista käyttöä. Joku varmaan muistaa, että olen hehkuttanut tuota valkeata herkkua kahvin kanssa nautittuna. Tutustuin siihen Espanjan vaihdon aikana. En tosin tiennyt, että sitä saa myös sokeroimattomana ja että sen avulla voi leipoa maailman parhaita korvapuusteja (sen opin eräältä professorilta Wisconsinissa). Kondensoitu maito (täällä arkisemmin canned milk) muuttuu nopeasti joko fudgeksi tai dulce de lecheksi pienin konstein. Jos sokeroidun herkun keittää sellaisenaan vedessä (ja on todella varovainen, ettei säilykepurkki räjähdä!), saa purkillisen kuumaa kinuskia. Jos taas ottaa sokeroimatonta säilykemaitoa ja lisää joukkoon voita, suklaata sekä tomusokeria ja tuikkaa sekoituksen mikroon (4x 5 min, välissä sekoitetaan), on kulhossa kohta pian kuumaa suklaalevitettä, johon voi vaikkapa dipata hedelmiä ja mansikoita tai nauttia herkun jäätelön kera. Mistäkö tätä säilykemaitoa sitten saa? Suomesta sitä on hieman vaikea löytää, kenties jostain etnisistä kaupoista löytyy venäläistä versiota. Etelä-Euroopassa on saatavilla myös tuubiversioita, usein tosin valitettavasti Nestlén markkinoimana.

Jottei tämä ruokaraportointi herättäisi epäreilusti näläntunteita ja makeanhimoa, voisin kertoa tähän loppuun myös eräästä tuotteesta, joka voitaisiin luokitella myös ruokahalua vähentäväksi laihdutuslääkkeeksi tai jopa biologiseksi aseeksi. Amerikassa on nimittäin aikoinaan keksitty säilöä mitä vain purkkeihin, myös universumin pahinta leipää. Siinä on paikallista ruokosokerista tehtyä siirappia, jota ei myöskään pidä erehtyä käyttämään missään muodossa. Syötäviä siirappeja on runsaasti ja purkkien kyljissä lukee syrap, ei molasses, joka on siis juurikin tuota ruokosokerista tehtyä luotaantyöntävää mönjää. I luonnehti säilykeleivän hajun muistuttavan ensisijassa nuuskaa. Paahdettuna siitä leviää huoneistoon saunanlauteiden tuoksu, ja vaikka pinta paahtuu, leipä jää sisältä ällöttävän tahmeaksi. Ainoa mahdollinen tapa saada se kurkusta alas on laittaa päälle reilu kerros maustamatonta tuorejuustoa ja pitää suu syödessä kiinni. Tämä olisi härski tuliainen jollekin ystävälle, joka ei ole lukenut ahkerasti tätä blogia!

Kevään ohjelma

2010-03-24T18:05:00.000-07:00

Jauhan vielä vähän tästä keväästä, mutta tällä kertaa lähinnä suunnitelmista tulevan kahden kuukauden varalle. Meillä ei todellakaan ole sen kauempaa aikaa käytettävänä, vaan kesän kynnyksellä pitäisi palata Suomeen. Kävimme eilen läpi kalenterimme ja laitoimme pakolliset menot ylös. Sekaan ripottelimme retkiä ja juhlia. Taitaa tulla aika tiivis rupeama.

Huhtikuun osalta kaikki on selvää ja täyttä. Ensi viikolla eli keskellä pääsiäistä, jonka aikana kellään ei ole ylimääräistä lomaa, on FSA:n eli OSU:n folkloristiikan jatko-opiskelijoiden järjestön ja Indianan yliopiston vastaavan järjestön organisoima seminaari Contact: The Dynamics of Power and Culture. Pidän siellä esitelmän ja olen muutenkin mukana järjestelyissä. Heti perään tulevat vieraamme Suomesta, ja kaupungin esittelyn ohella matkaamme Amishien asuinsijoille itäiseen Ohioon. Saatamme vieraamme Pittsburghiin ja jatkamme siitä Niagaran putouksille ja ylitämme Kanadan rajan. Seuraavana viikonloppuna minä lähden Kaliforniaan ja I valmistautuu alkavaan kalkkunan metsästyskauteen. Villejä helttaa heiluttavia otuksia ei ole metsissä kovin runsaasti. Tiedossa on siis haasteellista väijymistä. Kun minä saavun kotiin ruskettuneena ja rentoutuneena, lähtee man the hunter omalle matkalleen saalistamaan jotain messevää riistaa jonnekin, suunnitelmansa eivät ole vielä täysin selvillä. Sitten olemmekin melkein vapussa, jonka suunnittelimme viettävämme täällä Columbuksessa.

Toukokuulle liputimme vielä läksiäiset, patikkaretken läheisille Hocking Hillseille sekä Serpent Moundille ja runsaasti järjestelyjä sekä pakkaamista. Töitäkin pitäisi ehtiä tehdä: lukea kaikki ne kirjat ja artikkelit, joita en voi viedä mukanaan, pitää tutkijakollegoille esittely väitöskirjan sisällöstä ja osallistua kevään viimeiselle folkloristilounaalle. Huh huh!

Loppuun pakollinen raportti kevään etenemisestä… Täällä on silmuja, nuppuja ja tuoksuja ilmassa!

Pessimisti ei pety

2010-03-19T16:25:00.000-07:00

On tähän kevään tuloon sitten vaikea asennoitua. Opiskelijat menivät aivan villeiksi ensimmäisistä auringonsäteistä, pukeutuivat shortseihin* ja ryhtyivät viskomaan frisbeetä jokaisella vähänkin vihertävällä läntillä kampusta. Tuttu proffa piti luentonsa ulkona ja sai lentävästä lätystä päähän. Minä en ole vielä tohtinut nurmikolle istuskelemaan, olen vain viivähtänyt kodin takapihan puutarhatuolilla. Minun sisäinen kelloni sanoo, että olisi tiedossa hankikantoja ja hyviä hiihtokelejä. Pukeudun joka aamu liian paksusti, kiedon huivin kaulaan ja tepastelen kampukselle, missä puolialaston nuoriso jo palvoo aurinkoa. Ja minulla on hiki. Mutta ajattelen vahingoniloisena heidän saavan kevät flunssan tai vähintään astuvan sandaaleissaan nurmikolle sulaneeseen koirankakkaan (joita muuten on todella vähän näkyvillä).

Söimme työkaverini kanssa muutama päivä sitten lounaamme ulkona. Istuimme viileälle kivipenkille ja minä heti laittamaan villatakkia takapuolen alle. Työkaverini tiedusteli, miksi ihmeessä teen niin. Minä selittämään virtsatulehduksen mahdollisuudesta. Vaikka kollegalla on ikää tuplaten minuun verran, ei hän ollut ikinä kuullutkaan moisesta, eikä selityksestä huolimatta ymmärtänyt, mikä tulehdus on kyseessä ja miten se nyt istumiseen liittyy. Jotkin sairaudet ja varoitukset ovat siis ilmeisen sääolosuhdesidonnaisia.

Tyytyväisenä katselin tänään säätiedotusta. Taitaa olla takatalvi luvassa. Sellainen kuulemma tulee täällä aina maaliskuussa ja joka kerralla se on yhtä yllättävää ja epämiellyttävää. Minäpä olen varustautunut. Kaikki lämpimät ja vedenpitävät vaatteet ovat yhä käsillä. Sehän nyt on selvää, että vielä vappuna voi sataa lunta.

*Shortsit, sellaiset mahdollisimman niukat trikooshortsit, joissa on yo:n logo, ovat täällä varsin tavallinen päivittäinen vaatetus college-opiskelijalle. Niiden kanssa voi vaikka laittaa hupparin ja talvisaappaat. Sellaiset muodottomat isot möhkäleet, mikä-niiden-nimi-nyt-onkaan, jotain mokkajäljitelmää. Syliin kasa kirjoja ja muutama vihko. Ja eikun luennolle.

Grillikausi avattu

2010-03-15T17:01:00.001-07:00

Viime viikko hurahti melkoisen vauhdikkaasti, kun aurinko paisteli ja lämpö kohosi jopa lähelle 20 kymmentä astetta. Perjantaipäivänä kaikki ihanuus sitten loppui kunnon ukkoseen. Siitä huolimatta istuimme naapurin ja vuokraisännän kanssa takapihalla sateenvarjojen alla nuotion äärellä ja grillasimme pitkään säästämääni Wisconsinista hankittua leipäjuustonlohkaretta. Se on oikein hyvää, vain vähän kotimaista versiota suolaisempaa.

Juhlalle oli aihetta. Kevääntulon lisäksi vuokraisäntämme oli saanut syöpälääkäriltään terveen paperit. Siinä sitten suunnittelimme porukalla, mitä kaikkea puutarhaan voisi laittaa kasvamaan ja mitä voisimme myöhemmin keväällä yhdessä grillata. Sateen yltyessä innostuimme myös vierailemaan jokaisessa tämän talon asunnoista. Saimme kuulla, miten ne remontoitu ja mistä mikin huonekalu ja puuleikkaus ovat peräisin. Samalla tutustuin paremmin naapuriimme, joka on oikein ystävällinen puutarhuriksi opiskeleva rouva. Hänen ujo kissansakin äityi seuralliseksi ja tuli mukaan opastetulle kierrokselle viktoriaaniseen arkkitehtuuriin.

Jottei kellekään tulisi kovin kade mieli, mainittakoon, että kelit hieman viilenivät, ja uusi viikko piti taas aloittaa hanskat kädessä. Kevätkengillä pärjäilee silti hyvin, ja minun kävelyvauhdillani ne hanskatkin voi poistaa muutaman korttelinvälin jälkeen. En ole tavannut täällä montaakaan nopeampaa kävelijää. I väittää, että tahdin takana on kilpailuvietti. Minä taasen huomauttaisin, että yritän vain olla ajoissa tapaamisissa ja harrastaa samalla sitä kovasti kehuttua hyötyliikuntaa. Kompensoin siis huonoja tapojani, taipumusta myöhästyä ja syödä paljon. Grillikausi here I come.

Vaarallinen arki osa 2

2010-03-10T05:35:00.001-08:00

Päivä alkoi eilen melkoisen ikävästi, kun sain aamun varhaisina tunteina kollegalta tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, että OSU:n kampuksella on ammuskeltu, mutta tilanne on hallinnassa. En saanut enää nukuttua viestin jälkeen vaan jouduin avaamaan koneen ja ottamaan asiasta selvää. Kävi ilmi, että yliopiston oma työntekijä oli ampunut esimiehiään ja itseään kampuksen keskellä sijaitsevassa huoltorakennuksessa. Ampuja ja yksi uhreista kuolivat, toinen uhri haavoittui vakavasti. Kaikki osalliset olivat keski-ikäisiä miehiä.

Tuntui melkoisen karmivalta lähteä töihin, mutta internet-sivujen mukaan kaiken luvattiin toimivan normaalisti, joten eipä siinä muuta kuin leijonan kitaan. Viime päivinä on ollut lämmintä, aurinkoista ja keväistä. Se teki työmatkasta jotenkin epätodellisen: kaikkialla oli kaunista ja tuoksuvaa mutta vain hetki sitten samalla kukkivalla kampuksella oli tapahtunut kamalia.

En nyt ala soimaamaan täkäläistä työkulttuuria, enkä maan aselakeja, kun en tiedä niistä tarpeeksi, eikä syyttely auta ketään. Tyydyn vain toteamaan, että ihmiset taitavat nykyään olla melko hukassa, sekaisin ja yksin. Ilmiö on laajamittainen, eikä todellakaan rajoitu vain tämän maan rajojen sisäpuolelle. Madridissa vaihdossa ollessa kauhistelimme siellä riehunutta sarjamurhaajaa, Suomessa on ollut kouluampumisia ja muita vastaavia tapahtumia ja viimeisimpänä kauheutena joku keksi siepata ja haudata viattoman vauvan lumihankeen. Toivottavasti näiden ikävien tapahtumien jälkeen ihmiset osoittavat toisilleen välittävänsä ja tekevät osaltaan maailmasta hieman paremman paikan elää. Kiitos kaikille, jotka kommunikoivat kanssani eilen ja tänään!

Gallery hopping

2010-03-07T09:42:00.000-08:00

Ehdin pyrähtämään lauantain sosiaalisten rientojen, Skype-treffien ja syntymäpäiväjuhlien, välissä kovasti kehuttuun kulttuuritapahtumaan Columbuksen keskustan kupeessa sijaitsevalla Short Northin alueella. Se sijaitsee hyvin lähellä asuntoamme, ja kerrankin sain nauttia siitä, että jonnekin tapahtumaan voi vain kävellä kotiovelta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä lauantaina taidegalleriat julkistavat uudet näyttelynsä, puodit pitävät ovensa auki ja kaduille tulvahtaa bändejä, performansseja sekä erilaisia kojuja, jotka mainostavat joko kansalaisjärjestöjen tapahtumia tai myyvät yksittäisten taiteilijoiden tuotoksia.

Ex-kämppikseni varoittivat, että gallerioissa voi olla tungosta ja ravintoloissa täyttä, mutta tänä vielä melkoisen viileänä iltana väkeä ei ollut ollenkaan liikaa. Taide, jota sitäkin hieman vähäteltiin etukäteen, osoittautui pääosin aivan loistavaksi kätten työksi ja luovuuden tuotteeksi. Näin iltapäivän aikana muutamia todella kiinnostavia maalauksia, yhden huikean akvarellin ja todella hulvatonta keramiikkaa. Osa töistä oli lisäksi sen hintaisia, että ilman rahtivaikeuksia olisin ilman muuta hankkinut jotain kaunista tulevan asuntomme seinälle. Tämä tapahtuma muistutti etäisesti Yläkaupungin yötä ja paikkasi sopivasti New Yorkin matkan jälkeen nuivettumaan päässyttä taiteellista sielunosaa. Sovimme ystävien kanssa, ettemme jätä kahta tulevaa galleria hyppelyä väliin, vaan annamme taiteen piristää päiväämme vastaisuudessakin.

Kenttätyölesken vaarallinen arki

2010-03-06T10:12:00.000-08:00

I lähti pohjoiseen tapaamaan amerikansuomalaisia metsästäjiä. Minä jäin Columbukseen kartuttamaan väitöskirjaa. Viime aikoina olen liikkunut entistä rajatummalla alueella, eteläisen kampuksen kupeessa neljännen ja seitsemännentoista avenuen välillä. Sen sisälle mahtuu työpaikka, kirjasto, sopiva juoksulenkki, muutama lounaspaikka sekä kampuksen liikuntakeskus. Joudun kuitenkin poistumaan kuplastani hankkiakseni ruokaa ja toimittaakseni muutamia muita arkisia askareita. Tähän saakka olen tehnyt sen hyvässä ja turvallisessa seurassa, välillä myös kyydissä, mutta nyt on selviydyttävä muutama viikko omillaan, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin olisin joku diplomaatin rouva Kolumbiasta, jonka autonkuljettaja on ottanut lopputilin ja henkivartija on lähtenyt Amerikkaan. Mutta kun täällä on oikeasti vaarallista ja vaikeaa liikkua kävellen tai pyörällä, etenkin pimeällä.

Tänään kaivoin pyörän talvinaftaliinista, sillä suuntasin työpäivän jälkeen kampaajalle. Se ei ole kovin kaukana, mutta kävellen matkaan työpaikalta hiusmuotoilijani eli stylistini Jennan tuoliin olisi kulunut noin neljäkymmentä minuuttia ja takaisin kotiin olisin ehtinyt noin tunnissa. Vaikken olekaan tavoitellut erityistä tehokkuutta täällä oleskellessani, päätin kuitenkin polkea parturiin, jotta ehdin kotiin ennen pimeää. Ounastelin, että parin viimeisen päivän aikana näyttäytynyt etelän aurinko olisi sulattanut kaupungin ainoan pyörätien, joka olisi vienyt minut sopivan lähelle määränpäätäni. Niinpä olikin, mutta se oli kas vain suljettu jonkun viemäriputken tai muun maanalaisen tuubin korjaustyön vuoksi. Pyöräilijät ohjattiin kiertoteitse kohti kaupungin pohjoisia osia. Pyöräilijän kuvilla varustetut kyltit ohjasivat minut kuitenkin kahdesti kaupungin vilkkaimmalle pääväylälle, joka on kaksikaistainen ja jolla ajaa katkeamaton letka toinen toistaan suurempia kaupunkimaastureita ja pick upeja. Minun pääni ei kerta kaikkiaan kestä ajaa hullujen amerikkalaisten kuskien välissä. Suurin osa kun ei tunne pyöräilijän käsimerkkejä, eikä käytä koskaan vilkkua, varsinkaan kaistaa vaihtaessa. Rikoin siis (taas) lakia ja pyöräilin muutamaan otteeseen jalkakäytävällä. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi niin harva pyöräilee täällä töihin. Se on vaarallista, jopa mahdotonta, ellei satu asumaan kaupungin ainoan pyörätien varrella. Kävely ei myöskään ole järin houkutteleva vaihtoehto, kun kello kuuden jälkeen hiipivän pimeyden rikkovat ainoastaan edellä mainittujen autotyyppien ohitse pyyhältävät ajovalot. Katuvaloja kun ei ole lainkaan. Ei se ole ihan pelkkää hannestelua, että Suomessa on helppoa ja turvallista asua. Kaltaiseni metsästyskausi- ja kenttätyöleski voi viettää siellä kutakuinkin täysipainoista elämää.

Palattuani kampaajalta jäin vastentahtoisesti kotiin, sillä en uskaltanut lähteä kauppaan kävellen pimeän tultua. Tein luultavasti viisaan valinnan. Mutta en voi olla ihmettelemättä, miten 2 miljoonaa ihmistä voi asua näin. Yksi asia lisää listaan kohtaan Suomesta Amerikkaan: pyörätiet ja katuvalot.

Kielitesti

2010-02-27T16:09:00.000-08:00

Kävimme perjantaina testaamassa, mitä olemme oppineet kuuden kuukauden kielikylvyn aikana. Taidetta ja luovaa toimintaa järjestävä Wild Goose Creative järjesti kolmepäiväisen tapahtuman nimeltä Columbus Comedy Festival, joka tarjosi halukkaille mahdollisuuden päästä kokeilemaan ja kuuntelemaan improvisaatioteatteria sekä stand up komiikkaa. Lipun hinnalla sai nauttia rajattomasti kahvia ja olutta, minkä lisäksi saattoi lunastaa muutaman litran popcorn-kulhon muutamalla kymmenellä sentillä.

Illan antiin kuului yksittäisten harrastajien sekä kokonaisten ryhmien iloittelua. Yleisö pääsi osallistumaan improvisoitujen esitysten juonenkehittelyihin, ja vapaaehtoisia apureitakin pyydettiin toisinaan lavalle. Osa esiintyjistä puhui melkoisen selkeää englanninkieltä, mutta muutama oli oikea moottoriturpa. Osa vitseistä perustui aivan yleismaailmallisiin aiheisiin – sukupuolirooleihin, etnisyyteen ja sen sellaiseen. Kielipelit olivat sen sijaan mahdottoman vaikeita ymmärtää, Amerikan historiaan ja muuhun kansalliseen triviaan liittyvistä kaskuista puhumattakaan. Columbusta ja Ohion osavaltiota pilkattiin lavalla armotta, ja yllätykseksemme juuri tämän aihepiirin vitsit aukenivat meillekin ongelmitta. Olemmehan tottuneet vastaamaan tutun tuttujen toistuviin kysymyksiin: miksi ihmeessä valitsitte kaikista mahdollisista paikoista juuri Ohion? Siinä kohdin ei nimittäin edes pidä yrittää olla kohtelias, vaan sanoa vain, että yliopistolla on hyvä maine ja pääseehän täältä välillä pois.

Olemme tänään herutelleet ajatuksella, että voisimme itse nousta lavalle ja pilkata Amerikkaa. Kielitaito ei taitaisi kuitenkaan siihen vielä riittää.

Yellow Springs

2010-02-21T15:27:00.001-08:00

Haistoimme viikonlopun alla kevättä ilmassa ja lähdimme retkelle Columbuksen ulkopuolelle. Pikkukaupunkia on kehuttu meille moneen otteeseen, ja vaikka alun perin suunnittelimme säästävämme sen lämpimämpien säiden pyöräretken kohteeksi, päätimme kuitenkin katsastaa paikan etukäteen.

Yellow Springs ei pettänyt, se on Ohion hipein pikkukaupunki. Muutaman kadun varrella oli erilaisia käsityöläisten puoteja, sieviä kahviloita ja gallerioita. Sekä oiva ravintola nimeltään Winds Cafe, jossa söimme sekä lounaan että illallisen. Erilaisia printtikuvioita painavan Bashon tuotteet tekivät myös säväyksen. Katuvaloihin, liikennemerkkeihin, puihin ja penkkeihin kiinnitetyt virkatut taideteokset olivat läpisöpöjä, ja paikan n. 50 hengen elokuvateatteri varsin autenttinen. Kaupungin keskustassa on muutama edullinen bed and breakfast, ja kuuleman mukaan myös patikointireittejä. Tahdon ehdottomasti nähdä paikan keväällä, polkea sinne Ohion kuuluisaa pyöräreittiä ja valokuvata matkalla lisää!

Sanataidetta

2010-02-17T15:39:00.000-08:00

Englanninkieli voi sitten ilmaista paljon, kun sillä osaa leikkiä. Olen pitkään kerännyt kuvia hauskoista kylteistä, puskuritarroista, paikkojen nimistä ja muista hassunhauskoista arkipäivää maustavista pienistä asioista, joita on tullut eteen Columbuksessa liikkuessa. Tässä teille hieman päivänpiristettä… Valitettavasti kaikki mielenilmaisut ja tarrat eivät ole yhtä mieltä ylentäviä.

Joskus arkipäivän sattumukset tuottavat hauskaa sanataidetta. Ja aina viestin välittämiseen ei tarvita kirjoitusta, vaan yksi ainoa merkki.

Entisen asuntomme seutuvilla on muutama osuvasti nimetty puoti. Niiden tuotevalikoima selvinnee nimistä ”Wholly craft” ja ”Sew to speak”. Pari folkloristikollegaa asuu samoilla kulmilla sijaitsevalla Walhalla-kadulla ja kampuksella on yksi kuja, joka saa minut aina hymyilemään. Se on nimeltään Fyffe. Loppuun vielä I:n suosikki, mainoskyltti, jonka näimme Codyssa Wyomingissa (saattaa vaatia lähempää tarkastelua):

Makeaa mahan täydeltä

2010-02-10T15:45:00.000-08:00

Kirjoitan taas ruoasta, tällä kertaa tosin makeisista. En ole yleensä kovinkaan paljon makean perään, mutta täällä joutuu väkisinkin kosketuksiin kaikenlaisten jälkiruokien ja muiden äitelien tarjottavien kanssa. Kävimme viime viikonloppuna erään opiskelukuvioista tutun syntymäpäivillä. Koko menu oli herkullinen, mutta makea puoli ylenpalttinen. Maistoin ensimmäistä kertaa kuorrutettua muffinssia (cupcake). Sen jälkeen en pystynytkään laittamaan suuhuni yhtään ainoaa pikkuleipää enkä edes suuresti rakastamiani piparminttutankoja, jotka syntymäpäiväsankarin sisko oli asetellut varsin kauniisti. Jälkiruoaksi tarjotut Lindtin suklaapallot jäivät niin ikään I: n maisteltavaksi, vaikka kyseisen sveitsiläisen suklaavalmistajan tuotteet ovatkin lähes parhaita maailmassa.

Emme ole juurikaan ehtineet kokeilla paikallisia suklaamerkkejä. Tiedämme kyllä että Hershey’s Kisses suklaakonvehdit ovat maukkaita, Lady Godivan kallis gourmee-suklaa tajunnan räjäyttävää ja erilaiset maapähkinävoi herkut kuten paikalliset Buckeye-palloset melkoisen täyttäviä. Mutta kun ei täällä kerta kaikkiaan tee koskaan mieli mitään makeaa, kun sitä tuppaa joka tuutista (ja salmiakkiahan ei kai nyt sitten lasketa, koska se on suolaista). En koskaan ennen syönyt karkkia töissä, mutta täällä joku tarjoaa joka päivä jotain pientä. Miksi sokerista on tullut niin jokapäiväistä? Eikö ihmisiä ole täällä uhkailtu hammaspeikoilla? Miksi kaikesta terveellisestä on tehty niin epäterveellistä? Mustikoista tehdään siirappia, mysli on useimmiten kuorrutettu hunajalla ja kaakaojauheessa on sokeria valmiiksi. Normaaliin ruoka-annokseen yliopistolla kuuluu useimmiten energiapatukka, suklaata tai makea vanukas. Aamuisin nautitaan erilaisia keksejä, pannukakkuja, donitseja, muffinsseja, pullaa tai ”köyhiä ritareita”, joiden nimi on harhaan johtavasti French toast. Onneksi kotona saa valita, millä päivänsä aloittaa. Kun elää kohtuullisesti arkena, voi muiden seurassa sitten olla kohtelias ja maistaa melkein kaikkea – jos vain ähkyltään pystyy.

Brunssi listalle!

2010-02-01T17:33:00.000-08:00

Aion julkaista tämän Amerikan vuoden loppupuolella listan nimeltä ”vaihtoon”, jossa esittelen asioita, joita voisi tuoda täältä kotopuoleen ja päinvastoin (ihan konkreettisia ja realistisia asioita, eikä pelkkää hyvinvointivaltiohannestelua). Mutta nyt otan jo vähän ennakkoa ja ylistän brunssia, jonka olen tuon tuosta maininnut yhtenä arkipäiväisenä sosiaalisena tapahtumana, jonka voisi juurruttaa suomalaiseen ruokakulttuuriin. Brunssin voi joko järjestää itse tai nauttia jossain edukkaassa ruokapaikassa. Aikataulu sopii kaikille: aamunvirkuilla puuron syöjillä on jo nälkä yhdeltä toista, jolloin pitempään uinuvat haluavat aamupalaa. Ruokalistalla voi ja pitää olla sekä suolaisia että makeita asioita, ruokaisia ja kevyempiä, kauniita ja maistuvia. Seurana voi tarjota kuumia juomia kuten aidosta suklaasta sulatettua kaakaota tai sitten jotain kylmää ja raikasta, esimerkiksi vastapuristetuista hedelmistä. Helmeilevä Mimosa (kuohujuomaa ja appelsiinimehua) sopii erityisesti juhlalliselle brunssille.

Columbuksessa on lukuisia ihastuttavia brunssipaikkoja. Yksi suosikeistani on Skillet, joka mainostaa itseään maanläheisenä, mutta urbaanina ”yläluokkaisena takeawayna”. Siellä tehdään ateriat sesongin raaka-aineista. Avokeittiöön näkee mukavasti pienistä pöydistä, jotka ovat aina täynnä. Yksi nurkka on kuitenkin vapaana aina kun astun sisään. Maagista. Viime kerralla söin kurpitsakeittoa rucola-juustoleivällä.

Melkoinen kokemus on myös viettää aamupäivä Columbuksen kauppahallissa nimeltään North Market, josta saa erityyppisiä ruoka-annoksia, maistiaisia ja kaikenlaisia tuoreita raaka-aineita. Tämä lipsahtaa vähän luonaan puolelle, mutta sekä kauppahallista että eräästä pikaruokapaikasta saa jumalaisen hyvää vaaleaa hapanleipää (sourdough), jota en ole maistanut aiemmin muualla. Suosittu lounaspaikka Panera tarjoaa keittoa isossa koverretussa sämpylässä, syötävässä kulhossa. Paneran voisi tuoda myös Suomeen, ja kehittää happamista sämpyläkulhoista erilaisia versioita. Sinne voisi sujauttaa myös salaattia tahi vaikkapa chili con carnea. Aion opetella tekemään vaaleaa hapanleipää. Ex-kämppiksellä on juuri sekä taito hyppysissä.

Appalakkien hyvä ihminen

2010-01-29T17:26:00.001-08:00

Olen tehnyt mielenkiintoista matkaa amerikkalaisen kulttuurin ytimeen. Luin tutkimustani varten folkloristi Patricia Sawinin analyysin Appalakeilla* asuvasta kertojasta ja laulajasta Bessie Eldrethistä, joka kasvatti 11 lasta, teki erilaisia usein ruumiillisia töitä siivoamisesta, ruoanlaitosta ja lastenhoidosta maatilan pitoon ja metsätöihin. Sawinin mukaan Eldreth rakentaa identiteettinsä työn ympärille. Häntä kiinnostaa, miksi näin on, onhan pelkästään 11 lapsen kasvattaminen rankkaa puuhaa ja tarpeeksi tuomaan arvostusta 90-vuotiaalle isoäidille. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että nyt joku on kulkenut melko samanlaista polkua tutkimuksensa kanssa. Oli dialogista lähestymistapaa ja huomioita perinteisissä sukupuolirooleissa tapahtuneiden muutosten reflektoinnista. Mutta ennen pitkää huomasin merkittävän eron kulttuurisissa käsityksissä liittyen työn tekoon ja moraaliin.

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa sen enempää luterilaisesta työmoraalista tai protestanttisesta työetiikasta. Kyllähän kaikki tietävät, että meikäläisessä yhteiskunnassa arvostus ansaitaan kovalla, lähes hullulla työnteolla: Kärsi kärsi, korkeimman kruunun saat! Meillä ei kukaan ole tullut kyselemään sen perään, että mitäs sillä kaikella työmäärällä ansaitsit. Täälläpä sitä kysellään. Koska kaikilla on hypoteettinen mahdollisuus onnistua eli luoda tyhjästä omaisuus ja rakentaa elämästään kertomus, jossa noustaan ojanpohjalta rikkauksiin, pitää kovan työnteon myös näkyä tuloksessa. Talon pitää olla pramea, rouvan kuistilla ehtoisa ja peltilehmän autotallissa komea (niitä saa mielellään olla kokonainen lauma). Tämä kaikki liittyy myös uskontoon. Jos uskoo ja luottaa Jumalaansa, Herra siunaa. Jos ei tipu mannaa taivaalta, ei ole tehnyt tarpeeksi työtä, ollut tarpeeksi hyvä.

Patricia Sawinin haastattelema Bessie Eldreth ei tehnyt itselleen omaisuutta. Hän onnistui saamaan sen verran rahaa kasaan, että osti pienen palaan maata. Sille tontille hänen poikansa rakensivat pienen talon, jossa tyytyväinen isoäiti asusti edelleen kirjan ilmestymisen aikoihin. Kylään poikkeavalle Sawinille, joka näytti Eldrethistä kohtuullisesti menestyvältä, ainakin lukeneelta, mummon piti kuitenkin selitellä suhteellista köyhyyttään ja tavallisuuttaan. Että kristitty ja hurskas työnainen on oikeasti hyvä ihminen, vaikkei hän vietä eläkepäiviään Floridassa timangit kaulassa.

Meitäkin on muuten muutamaan otteeseen arvioitu varallisuuden, mahdollisen tulevan sellaisen, pohjalta. Eräs yritysjohtaja luokitteli meidät heti sen perusteella, voiko alallamme tehdä paljon rahaa. Tulos oli masentava. Folkloristiikka ja kulttuuriantropologia eivät vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan olen oppinut täällä melkoisen paljon omista tutkimusaiheistani työstä ja sosiaalisesta luokasta. Olen myös toipunut murska-arvioista, vaikka välillä I:n kanssa vitsailemmekin erilaisista rikastumisstrategioista. Ja onhan Lännessa kasvanut ystäväni ja kollegani sanonut useaan kertaan, että on oppinut minulta jotain, mitä pitää arvokkaana: tekemään itse ruisleipää.

Mutta hupsis, kuka tässä nyt todistelee ja mitä? Kenelle? Subjekti kietoutuu itseensä. Diagnoosi: liikaa työntekoa.

* Amerikkalainen folkloristiikka on alusta saakka rakentunut kolmen erityisen kansallisen teeman ympärille: Appalakkien eristyksissä eläneen kansan, Amerikan alkuperäisväestön sekä afrikkalais-amerikkalaisen kansanosan kokemusten ja suullisen kansanperinteen tallentamisen. Appalakit ovat olleet harvaanasuttua ja vaikeakulkuista seutua, jossa ajatellaan asuvan omanlaisensa ihmistyyppi ”real mountain people”, joka on ”säilyttänyt” omaa perinnettään kuin vienankarjalainen runorahvas.

Kirjat aiheuttavat riippuvuutta

2010-01-26T15:16:00.001-08:00

Viikonloppuna satoi kaatamalla. Sunnuntaina tahdoimme jo nähdä jotain muutakin kuin korkeat mintunvihreät seinät ympärillämme. Suunnistimme Columbuksen suosituimpaan kirjakauppaan Book Loftiin, joka sijaitsee tavallisen asuinalueen keskellä. Siellä on 32 huoneellista kirjoja seinistä kattoon.

En ole lukenut täällä ollessa läheskään sitä määrää kirjoja kuin tavallisesti kulutan. Täältä voi kuitenkin tehdä hyviä löytöjä, sillä monet loistavat opukset eivät kulkeudu Suomeen saakka. Olen myös harrastanut Amazonista tilaamista, sillä kaikkien kirjojen – käytettyjen erityisesti – hinnat tuntuvat niin huokeilta. Olen muun muassa nauttinut Oliver Sacksin oivaltavista ja syvällisistä pohdinnoista ihmismielen ja ruumiin erityisyydestä ja suomalaissukuisen Stephen Kuusiston elämäkerrasta ”The Planet of the Blind”. Välillä tosin kaipaan suomenkieltä aivan epätoivoisesti. Joululomalla ahmin vanhempieni joululahjaksi lähettämät Stieg Larssonin trilogian jälkimmäiset osat (á 700 sivua) alle viikossa, mistä seurasi selvästi kulttuurin yliannostus ja jonkinasteinen vieraantuminen todellisuudesta. Keskimmäinen teos on muuten täälläkin kohonnut peräti Bestseller-listan toiseksi. Larssonin tekstiin pohjautuvia elokuvia en ole vielä nähnyt. On mukavaa, että on jotain, mitä odottaa.

Kirjatalosta mukaan tarttui Tony Hillermanin suomentamatonta tuotantoa, josta sekä I että minä suuresti pidämme. Navajo-reservaattiin sijoittuvat dekkarit ovat paitsi nokkelia ja viihdyttäviä, pullollaan mielenkiintoista kuvausta paikallisten arkisesta elämästä. Flunssainen ja kotipäiviä viettänyt I näyttää kahlanneen yhden Hillermanin tänään puoleen väliin. Pitänee toppuutella. Hyvää tekstiä voi nauttia ahmimisen sijaan myös hitaasti, vaikkapa kaakaon ja välihuomautusten kera. Nimim. pakko lukea vielä seuraava sivu.

Hauskoja keskusteluja – kulttuurisia odotuksia

2010-01-20T16:37:00.001-08:00

Kuuntelin eilen salilla kahden amerikkalaisen opiskelijan ihmissuhdehuolia ja juttelua viikonloppusuunnitelmista. Soudimme viereisissä laitteissa, eikä heitä tuntunut haittaavan lainkaan, että ympärillä oli monta muutakin kanssaurheilijaa. Toinen purki edellisen päivän riitaa avopuolison kanssa ja pohti samalla, miten ympäristön paineet vakiintua ja perustaa perhe tuntuvat vaivaamaan parisuhteen toista osapuolta kovasti. Keskustelukumppani oli hyvin ymmärtäväinen, ja sanoi, että ystäville on hyvä purkaa vastakkaisen sukupuolen aiheuttamia turhautumia. Dood, been there, done that. Hän myös ehdotti, että jospa mennään sunnuntaina porukalla kirkkoon, niin ei sitten tule tämä sama asia esille siinä ympäristössä, vaan voi rentoutua hyvässä seurassa. Keskustelijat olivat vähän yli parikymppisiä nuoria miehiä.

Seuraavan dialogin taas satuin kuulemaan matkalla kotiin. Kaksi naista ihmetteli tuohtuneena, miksi nykyajan nuoret ovat niin vaativaisia ja röyhkeitä. Heillä kun ei ole vielä elämänkokemusta, eivätkä he tiedä mitään todellisesta työnteosta ja vastuunkantamisesta. Heille pitäisi kuulemma opettaa, mitä oikea elämä on. Puhujien ikä oli arvioni mukaan jopa alle kaksikymmentä. Kenestä he oikein mahtoivat puhua? En myöskään voinut olla hymyilemättä ajatukselle, että joku kohtuullisen varakas isäpappa se maksaa näidenkin nuorten naisten koulutuksen, mikäli he kuuluvat enemmistöön amerikkalaisia perustutkinto-opiskelijoita OSU:ssa.

Omista tunteista, uskonnosta ja henkilökohtaisista mieltymyksistä puhuminen näyttää sujuvan tämän maan asukeilta, samoin kuin hellittely ja alituinen vakuuttaminen siitä, miten tärkeitä läheiset ihmiset ovat. Minä en ole koskaan kertonut työkavereilleni, kuinka paljon rakastan puolisoani. He olisivat varmaankin melkoisen vaivautuneita, jos ottaisin asian esille tuon tuosta. Amerikkalaiset ystävämme kertoivat tuossa taannoin, että heistä on tavattoman hauskaa, kun I. käyttää ilmaisua ”quite ok”. Se kuulostaa kuulemma oudolta. Tulimme siihen tulokseen, että ihan hyvä tai kelvollinen merkitsee heille kurjaa tai epäonnistunutta. Heille kun asiat ovat yleensä ”awsome” tai ”great”. Ja mehän emme tunnetusti ylisanoja tuhlaa. Kuuluuhan eräs vitsi suomalaisesta avioliitosta seuraavasti: Vaimo valitti miehelle, ettei ole enää varma, rakastaako mies häntä. Mies kun ei kerro tunteistaan, eikä muutenkaan kehu vaimoaan koskaan. Aviomies tähän, että on alttarilla mielipiteensä ilmoittanut. Vaimo voi olla varma, että on ensimmäinen, joka kuulee, mikäli tämä mielipide mihinkään muuttuu.

Se on hienoa, että kehutaan ja kannustetaan. Mutta onhan siinä myös jotain, että voi luottaa puolisonsa sanaan.

No onkos tullut kesä…

2010-01-16T18:33:00.001-08:00

Lumet sitten sulivat ja elämänmeno palautui entiselleen. Meille koitti myös kesä: ex-kämppiksemme kutsui meidät luokseen lauantaibrunssille, ja teemana suvi suloinen! Otimme mukaan shortsit, söimme turkkilaista omelettia, inkiväärimysliä sekä mangoa ja verkkomelonia. Jälkiruoaksi nautimme tietysti jäätelöä, tosin pirtelön muodossa I:n perinteisellä capuccino-reseptillä. Askartelimme ja paskartelimme hieman koristuksia ja katsoimme kesäisiä elokuvia, tällä kertaa amerikkalaisia. Meillä on ollut vaikeuksia löytää suomalaisia tai skandinaavisia leffoja, joissa olisi englanninkieliset tekstit. Edellisellä joulubrunssilla katsoimme ikiaikaisen suosikkini Ellingin.

Viihdyimme vanhassa kodissamme iltaan saakka, jolloin jatkoimme ikuisen kesän teemaa vielä vierailemalla etiopialaisessa ravintolassa. Ruoka oli oikein hyvää. Jaoimme porukalla ison kasvisaterian, joka syötiin happaman lättymäisen leivän avulla. Lautasella oli erilaisia sooseja ja muhennoksia, kaalia, pinaattia, linssejä ja papuja mojovilla mausteilla. Atria nautittiin korimaisen punotun pöydän päältä melkoisen matalilta ja sieviltä tuoleilta. Ravintolassa tarjotaan myös vastaavia jaettuja lihalautasia. Ruokalistalla näytti olevan mm. lammasta. Niitä on ehdottomasti kokeiltava lähitulevaisuudessa. Vietämme muuten maanantaina kevään viimeistä ylimääräistä vapaapäivää. Juhlimme Martin Luther Kingiä. Sen jälkeen ei olekaan näkyvissä loman lomaa ennen toukokuuta ja oikeaa kesää, ellei kovasti odotettuja vierailuja Suomesta lasketa mukaan. Silloin jätän tutkimuksen hetkeksi telakalle, ja metsästyskausikin on muistaakseni vihdoin ohi.

Joogasta iloa arkeen

2010-01-13T15:31:00.000-08:00

Paluu arkeen otti melkoisen koville. Ahdistavaa ensimmäistä viikkoa seurasi onneksi tuottoisa kolmen päivän kirjoitusputki, jonka aikana kadotin useita tunteja työhuoneessa. Toivon hartaasti, että se jatkuisi vielä muutaman päivän. Tämä luovan työn tekijän mielentilojen aaltoilu on tietenkin tuttua, mutta pohjalle putoamista ei silti helpota, vaikka tietää, mistä on kyse.

Täälläkin on ollut lunta jo yli viikon ajan, ja rapsakka pakkaskeli on tervehtinyt minua työmatkoilla. Columbus oli alkuun melkoisen sekaisin muutamasta sentistä valkoista hahtuvaa. Ihmiset eivät juuri liikkuneet kampuksella viime viikolla, eivätkä parveilleet viikonloppuna edes talven alennusmyynneissä. Kaikki puhuivat vain säästä ja toivottelivat toisilleen, että pysy lämpimänä. Minua se alkuun huvitti, nyt se jo vähän tympäisee. Tämähän on enemmän kuin tervetullutta ja kaunista. Lakatkaa ulisemasta ja puhumasta muutenkin liikaa, senkin hemmotellut leutojen vyöhykkeiden asukit!

Olemme aloittaneet talvipäivien ratoksi ja talviurheilulajien puutteessa kotijoogan, jossa minä toimin opastajana ja orjapiiskurina. Koska edellisistä ohjatuista tunneista on niin kauan aikaa, piti etsimäni avuksi kuvamateriaalia internetistä. Löysinkin oivat saksankieliset astangajoogasivut, jotka sisältävät perussarjan asanat ja koottuja vinkkejä voiman ja venyttelyn maailmaan. Mantrojen saksankieliset versiot ovat ihastuttavia. Kielten ihmeellinen maailma on tarjoaa paljon hupia: ei kun kokeilemaan!

Kriittinen ja antaumuksellinen museokierros

2010-01-07T17:16:00.001-08:00

Suunnittelimme New Yorkissa olomme neljän museovierailun ympärille. Aloitimme Metropolitan Museum of Artista eli METistä ja saimme heti alkuun todeta, ettei päivän vierailu sinne riittänyt alkuunkaan. Ensimmäisellä käynnillä siis vain kartoitimme kohteen ja vilkaisimme päällimmäiset herkut niin Native Art osastolta kuin länsimaisen taiteen lähiaikojen tuotannosta 1800- ja 1900-luvulta. Toisella kerralla ehdimme syventyä eurooppalaisen taiteen kultakauteen vähän liiaksikin, ja alastomat vartalot ja eteeriset maisemat alkoivat jo turruttaa ennen niin taiteen nälkäisiä mieliä. METillä oli paljon tarjottavaa, mutta sen pääsymaksupolitiikka oli ikävän hämäävä. Kyseessä on valtion ylläpitämä museo, jonne on periaatteessa ilmainen sisäänpääsy. Kävijöille suositellaan kuitenkin varsin korkeaa summaa ”vapaaehtoiseksi” lahjoitukseksi. Osa vartijoista kuitenkin peräsi maksukuittia, toiset eivät kyselleet mitään.

American Museum of Natural Historylle varasimme kokonaisen päivän. Se ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiamme. Etenkin paikan Native American Art osasto oli tiedoiltaan suorastaan puutteellinen. Eniten meitä museoihmisinä häiritsi se, ettei esillä olevissa esineissä ollut ajoituksia, ei arvioitua valmistusaikaa eikä käyttöikää keruuajankohdasta puhumattakaan. Myöskään dinosaurusosasto ei erityisemmin sykähdyttänyt. Vastaava instituutti Lontoossa on paljon parempi, kiinnostavampi ja monipuolisempi. Amerikkalaiset eivät olleet järjestäneet omaansa mitään sen kummempaa tekemistä kuin luiden ja rautalankojen töllistelyn sekä tekstien lukemisen. Katsojaa ei haastettu laskemaan, haistamaan, koskemaan tai ylipäätään muutenkaan kommunikoimaan näyttelyn kanssa. Tämänkin instituutin sisältä löytyy eittämättä hienoja näyttelyitä kuten tällä hetkellä mainostettu kiertävä Silkkitiehen liittyvä kokonaisuus. Me emme vain ehtineet sinne; emme löytäneet perille varsin monimutkaisen pohjapiirustuksen ansiosta.

Täytettyjen eläimien, maantieteen ja astronomian jälkeen hypähdimme aivan toisenlaiseen maailmaan. The Museum of Modern Art eli MoMA esittelee modernin maalaustaiteen lisäksi mm. arkkitehtuuria, designia ja veistoksia. Vierailimme siellä New Yorkissa asuvan Fulbright-kollegani kanssa. Lattioilla oli ruuhkaa, mutta selkeiden kerroksittain rakennettujen osastojen avulla MoMAssa oli helppo vierailla. Vaihtuva näyttely esitteli Bauhaus-koulukunnan tyyliä ja pysyvässä näyttelyssä pääsi vuosisadan vaihteen lisäksi lähelle nykypäivää. Pidimme molemmat I:n kanssa modernin taiteen osaston taiteen käsitettä kyseenalaistavasta osuudesta, joka ennakoi loistavasti kävijöiden mielenliikkeitä. Kevyesti yli hilseen menevien teosten jälkeen seurasi täydellisen absurdeja ”valkoinen neliö valkoisella taustalla”-tyyppisiä teoksia sekä lopulta kysymys siitä, mitä taide oikeastaan on. Seuraavaa kuvaa kannattaa tutkia tarkkaan melko läheltä, jotta siinä esiintyvä pöyristyttävän hieno ja monimutkainen taideteos avautuisi katsojalle.

Neljän museolajin viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, kun nautimme jälkiruoaksi Smithsonian Instituten haarakonttorin American Indian Museumin annista. Smithsonian ei jättänyt kylmäksi. Ensimmäinen piskuiselta vaikuttanut näyttely Ramp It Up: Skateboard Culture in Native America oli kerrassaan loistava. On ilo tutustua ajankohtaiseen, tutkivaan ja kohdetta kunnioittavaan materiaaliin. Kuinka moni teistä tietää, miten surffaus ja skeittaus on saanut alkunsa? (En kerro, varsinkin kun tiedän, että ainakin kaksi ystävääni on tulossa huhtikuussa tännepäin ja pysähtyvät NY:ssä.) Oikealla yksi melkoisen sykähdyttävä skeittilauta. Kaksi suurempaa näyttelyä koskettivat ”perinteisempiä” aiheita Amerikan alkuperäiskansojen elämässä. Identity and Design kertoi perinteen merkityksestä nykypäivän intiaaninaisille. A Song for the Horse Nation taas kuvasi hevosen saapumista (tai paluuta) uudelle mantereelle ja sen merkitystä Pohjois-Amerikan intiaanikansojen elämäntavalle. Molemmat näyttelyt olivat kiinnostavia ja sisälsivät myös erilaisia katsojia haastavia osuuksia: niin lapsille suunnattuja toiminnallisia tiloja kuin paatunutta antropologiakin askarruttavia kysymyksiä. Niistä kuitenkin enemmän jossain muualla. Muistakaa kysyä joskus Sohwilla tai mökillä saunanlauteilla. Folkloristi kiittää.

Maalaisserkku matkailee

2010-01-05T18:49:00.001-08:00

Matkustimme vuodenvaihteeksi New Yorkin metropolialueelle, ensin New Jerseyhyn ja sieltä junalla kaupunkiin. Saimme hieman ohjeita suunnistamiseen sekä siellä asuneilta että aiemmin vierailleilta. Huristimme metrolla ja kävelimme enemmän kuin Columbuksessa neljän kuukauden aikana yhteensä. Se oli oikein helppoa ja mukavaa, mutta muutama pieni yksityiskohta jäi närästämään: missä muualla joutuu ostamaan metrokartan kovalla rahalla kuin Amerikassa? Eihän niitä voi jaella ilmaiseksi, sehän olisi sosialismia!

Kaupungissa oli kylmempi kuin osasimme odottaa. Jouduimme jopa jättämään välistä Brooklyn Bridgen tarjoamat maisemat. Mitenköhän merimiehet selvisivät moisessa tuulessa ja tuiskussa vuosisatoja sitten? Onneksi pakkassäässä oli tarjolla kaikenlaista lohdutusruokaa (comfort food): kuumia pähkinöitä, lämpimiä pannineja ja kaakaota. Tällä kertaa emme kuitenkaan voineet jonottaa kuuluisiin ruokailupaikkoihin (mikä on NY:n arkipäivää), sillä muuten olisimme jälleen saaneet pakkasenpuremia ja vilustuneet pahemman kerran. Sen sijaan vietimme suurimman osan aikaa kuuluisissa museoissa, joista nakutan vielä erillisen raportin erityisesti työkavereitani ajatellen. Sananen kuitenkin vielä muista paikoista ja Ison Omenan tunnelmasta.

Hedelmistä puheen ollen yövyimme New Jerseyn puolella Etelä-Appelsiinissa. Sen kyljessä sijaitsivat myös pelkkä Appelsiini sekä Itä-Appelsiini. Omenan puolella asuminen on melkoisen tyyristä. Vuokrat ja hotelliyöt maksavat maltaita. Me saimme hyvän vinkin majoittua vilkkaimman keskustan läheisyyteen rauhalliseen Tribecaan. Täytyy erikseen mainita, että hotelli Cosmopolitanin aamupalakahvila oli sievä ja palvelu oivaa (kahvilan ikkuna kuvassa). Sain aamupalaksi kaurapuuroa (ilman vaahterasiirappia!) ja makoisia hedelmiä. Jos ihmettelette, miksi syömme täälläkin tuota oivaa perusruokaa, voin kertoa, ettei kukaan pysty popsimaan pekonia, munia ja pannukakkuja seitsemää päivää putkeen – paitsi amerikkalaiset (ja se näkyy). Ihmiset ovat muuten hoikempia kaupungissa, jossa suurin osa käyttää liikkumiseen omia jalkojaan. Monilla oli myös turkasen kauniita ja persoonallisia vaatteita. Tuntui todella siltä, että olemme maalaisserkkuja Keskilännestä. Toisaalta olo oli myös kodikas: lähes jokainen vastaantulija puhui jotain muuta kieltä kuin englantia. Jouduimmekin hieman suitsimaan kärkeviä suomenkielisiä kommentteja, joita viljelemme yleensä kovin vapautuneesti. Hyvä niin. Törmäsimme viimeisenä päivänä suomalaisseurueeseen, jossa oli yllätys yllätys I:n tuttuja (ei sentään sukulaisia tällä kertaa)!

Syömäloma

2009-12-28T17:26:00.003-08:00

Voimme paksusti joulunpäivät. Perinteisten jouluherkkujen sijaan pöydässä oli peuraa. Vaikkei ruokaa ollutkaan sen seitsemää sorttia niin kuin äitien on tapana laittaa, navat paukkuivat. Söimme salmiakkia enemmän kuin koskaan (kiitos!). Joulun parhaasta lahjasta vastasi kummipoikani, jolta saimme itse tehdyn joululevyn.

Joulupäivänä nautimme kiinalaista kotiruokaa työkaverini luona. Menu oli yltäkylläinen. Alkupalaksi tarjottiin höyrytettyjä katkarapu- ja kasviskääröjä erilaisilla kastikkeilla (kuvassa). Niitä seurasi kirkaslieminen talvimelonikeitto, kalaa inkiväärillä ja valkosipulilla, porsaan kylkeä äidin perinteisellä reseptillä ja jotain tuntematonta vihannesta osterikastikkeessa. Jälkiruoaksi nautimme I:n huolella valmistamaa arabialaista maustekakkua, jossa oli kunnon kerros kuorrutusta eikä kökön kökköä.

Herkuttelu jatkui tapaninpäivänä. Entinen kämppiksemme valmisti meille brunssin, jolla tarjottiin aniksella höystettyjä paistettuja munia sekä olutpannukakkuja, jotka ryyditettiin mustikkasiirapilla. Välissä käväisimme kotona päivällisellä ja jatkoimme iltaa elokuvien parissa napostellen makoisaa Wisconsinilaista juustoa, joka oli lohkaistu kokonaisesta kiekosta, jonka ex-kämppis oli saanut joululahjaksi. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa, muuten emme mahtuisi enää lentokoneen penkkiin.

Jouluksi uuteen kotiin

2009-12-23T11:25:00.000-08:00

Teimme joulun alla päätöksen muuttaa omaan rauhaan, kun asunto, jossa vietimme kaksi ensimmäistä viikkoa, vapautui kollegani palatessa Eurooppaan. Sanoimme hyvästit kommuunille ja Clintonvillen keskiluokkaisille kulmille ja palasimme Victorian Villagen viehättävien puuleikkausten ja koristeellisten tiilitalojen keskelle.

Vuokraisäntä, joka oli ensimmäinen tapaamamme amerikkalainen, oli ilahtunut paluustamme ja istuimme hänen kanssaan yläkerran asunnossa juomassa teetä ja parantamassa maailmaa. Hän on puuseppä, joka keräilee vanhaa tavaraa. Kun Columbuksen keskustan vanhat kivitalot purettiin aikoinaan pilvenpiirtäjien tieltä, hän pelasti joitakin hienoja kivikoristeita, jotka nekin revittiin irti ja aiottiin murskata muun kivimassan mukana. Talon ympäristö on koristeltu näillä kuriositeeteilla. Isäntä muistaa, mistä talosta mikin pala on peräisin.

Uuden vuoden vietämme New Yorkissa. Meidän piti vierailla siellä jo ennen joulua, mutta kenttätyömatka ajoi aikataulussa edelle. Tällä kertaa pääsemme New Jerseyhyn saakka työkaverini kyydissä ja huristamme sitten kaupunkiin junalla. Kiitän jo nyt etukäteen neuvoista, minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Kuten oletettavissa, vierailemme museoissa ja lopun ajan käytämme hyvään ruokaan. Mutta ettei mennä asioiden edelle, hyvää joulua ja rentouttavaa lomaa!

Pakkasen puremia parannellessa

2009-12-16T15:52:00.000-08:00

Kotiuduimme kenttätyömatkalta jo viikonloppuna, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Matka on aina matka, ja jos siihen vielä liittyy työntekoa ja toisten nurkissa yöpymistä, on se väkisinkin uuvuttavaa. Koska olimme liikkeellä autolla, tuli päälle vielä melkoisesti kilometrejä ja erilaisia maisemia. Minäkin jouduin ajamaan. Selviydyin hienosti jopa viisikaistaisella moottoritiellä! Pysähdyimme takaisin tullessa pariksi päiväksi Madisoniin ja söimme sunnuntailounaan paluumatkan varrella Chicagossa.

Koska emme ole mitään suurkaupungin sulavia sukkuloijia, nautimme melkoisesti pohjoisen rauhasta, metsistä ja pakkasesta. Erityisesti ” People’s Republic of Madison”, niin kuin sitä ylempänä kutsutaan, oli paikka meidän makuumme, vähän niin kuin Jyväskylä: kaupunki kahden järven välissä, paljon opiskelijoita, pyöräilijöitä ja kävelykatu keskustassa. Etelän myrskyjen takia Yhdysvaltain pohjoisosissa satoi paljon lunta ja näistä kinoksista voisi Suomessakin olla kateellinen. Muutama yksityiskohta paikallisessa rakentamisessa ja tiehallinnossa kyllä ihmetyttää. Edes Wisconsinissa ei osata rakentaa varaavia takkoja, eikä kiinnitetä huomiota talojen eristykseen. Joka toisen talon räystäät tippuvat, vaikka olisi paukkupakkaset. Ja jos sataa 40 cm lunta, siitä yritetään todellakin hankkiutua eroon teitä suolaamalla.

No, besserwisseröinti sikseen. Madridin leveysasteella sijaitsevan Columbuksen talvikelien jälkeen runsaan -20 celsiusasteen pakkaset olivat kuitenkin liikaa myös minulle. Sain pohjoisen reissun muistiaisena pakkasenpuremia kasvoihini. Arvatkaa huvittaako tuttaviani, joille olen hannestellut kaikenmaailman avantouinneista ja lumienkeleistä?

Suomalaiskylässä

2009-12-08T10:30:00.000-08:00

Ajoimme kolmen osavaltion halki Pohjois-Wisconsiniin pieneen 400 asukkaan kylään nimeltä Brantwood. Täällä sijaitsee yksi maatila, jonka omistaa amerikansuomalainen Palmquistin pariskunta. Kun saavuimme pihaan ja ehdimme kätellä isäntäpariskunnan, meille kerrottiin, että kylässä juhlitaan suomalaista itsenäisyyspäivää. Pääsimmekin hetken perästä perinteiselle lihakeitolle ja riisipuurolle iloiseen seuraan. Matkalla jutellessa selvisi, että I:n isoäiti on kotoisin saman järven rannalta kuin tämän tilan entinen renki. Teemme parhaillaan sukuselvitystä ja soittelemme kotopuoleen, josko asia selviäisi tarkemmin ja voisimme tarkistaa, miten läheisestä sukulaisuudesta on kyse.

Juhlissa meille tuli juttelemaan useampikin suomea taitava vanhempi ihminen, yhteensä noin viisi. Suomalaisia sukujuuria löytyy joka toiselta kyläläiseltä, mutta kieli on unohtunut matkan varrelle. Sauna- ja ruokakulttuuri on osin säilynyt, ja monet ihmiset pitävät yhteyttä suomalaisiin sukulaisiinsa. Aiomme viipyä täällä muutaman päivän, jotta I ehtii haastatella kylän metsästäjiä. Majoitumme pihapiirin hirsimökissä. Pakkasta on kymmenkunta astetta ja luntakin hitunen. Vielä kun pääsisi saunaan...

Laitan kuvia jälkikäteen, sillä kuvien siirto koneelle ei onnistu ilman kotiin unohtunutta kaapelia.

Kenttätöihin Wisconsiniin

2009-12-04T07:50:00.000-08:00

On taas aika pakata tavarat ja nähdä hieman laajemmin uutta mannerta. Suuntaamme viikoksi pohjoiseen Wisconsinin osavaltioon kenttätyömatkalle. Yritämme etsiä käsiimme suomalaisamerikkalaisia metsästäjiä, joita I voisi haastatella. Minä lähden matkaan harjoittamaan rakastamaani small talkia ja katsomaan löytyisikö joulufiilis lumisemmissa maisemissa. Otin mukaan hieman töitä, aion nauttia oman aineistoni lukemisesta erään suomalaisamerikkalaisen metsästysfarmin täysihoidossa sillä aikaa kun miekkoseni tutustuu perheyritykseen, sen omistajiin ja naapurustoon.

Myöhemmin ensi viikolla olisi tarkoitus tutustua myös Wisconsin-Madisonin yliopistoon ja osavaltion kehuttuun pääkaupunkiin, josta kämppiksemme on kotoisin. Hänen kuvailunsa perusteella kaupunki on varsinainen matkaajan unelma. Meidän pitää etsiä käsiimme tiettyä juustoa, vierailla sievissä ravintoloissa, nauttia siitä, että voimme kävellä paikasta toiseen ja imeä itseemme pohjoisen tunnelmaa. Eipä tarvitse kahdesta käskeä.

Oi, opossumi!

2009-11-30T18:16:00.000-08:00

Näin toissa päivänä ensimmäistä kertaa kuuluisan opossumin! Se liikuskeli takapihallamme yöhämärässä, lyllersi lehtikasasta toiseen. Se on hieman kissaa isompi ja melkoisen hassunnäköinen otus.

Tässä hieman lisää tietoa:

Opossumit eli pussirotat ovat pieniä tai keskikokoisia pussieläimiä. Ne kuuluvat marsupilameihin ja niillä on tarttumahäntä, joka ei kuitenkaan riitä kannattamaan aikuisen yksilön painoa. Vain poikaset saattavat roikkua häntänsä varassa. Opossumit ovat kaikkiruokaisia ja vaeltelevia. Ne pysyvät samalla alueella vain niin kauan, kuin vettä ja ruokaa on helposti saatavilla. Uhattuna pussirotat matkivat haavoittuneen tai kuolleen ulkonäköä ja hajua. Eläimet vetävät huulet sisään, paljastavat hampaansa, kuolaavat suun ympärille ja erittävät pahanhajuista ainetta. Reaktio on tahdosta riippumaton. Pussirotat ovat tässä tilassa kuitenkin melko haavoittuvaisia, sillä ne voidaan vaikka kantaa pois.

En saanut pimeässä minkäänlaista kuvaa otuksesta, joten tässä on kuva opossumia esittävästä pehmolelusta, joka kuuluu alun perin Opossum-Bill nimiselle historiallisten aseiden tekijälle, jonka kavereita tapasimme taannoin käsityöläismarkkinoilla. Älkää kysykö mistä nimi tulee!

Kalkkunakooma

2009-11-29T07:08:00.000-08:00

Saimme kutsun työkaverini kotiin kiitospäivän illalliselle. Isäntämme tiivisti kiitospäivän historian seuraavasti: ensimmäiset uudisasukkaat olivat nääntyä ruoan puutteeseen ensimmäisenä talvena, ja intiaanit auttoivat heitä. Kevään tullen intiaanit opettivat heidän viljelemään maissia ja kurpitsoja. Kiitokseksi uudisasukkaat järjestivät sadonkorjuujuhlat. Tämä ei estänyt kuitenkaan heidän jälkeläisiään tappamasta intiaaneja.

Tämän alkupalan jälkeen siirryimmekin pääruokaan. Pöydässä oli sen seitsemää sorttia: perunamuusia, kalkkunan täytettä, karamellisoitua kurpitsaa, hilloja ja relissejä. Jälkiruoaksi nautiskeltiin juustoja ja makeita piiraita. Ainoastaan suuri makeanystävä I.K. oli kykeneväinen maistamaan niitä kaikkia. Kiitospäivän myötä opimme uuden käsitteen, kalkkunakooma (turkey coma), joka kuvaa ylensyömisestä aiheutuvaa pönäkkää ja uupunutta oloa. Myöhemmin kuulimme, että kalkkunassa on todellakin jotain kemiallista ainetta, joka aiheuttaa väsymyksen tunnetta!

Koomasta huolimatta kykenimme vielä pelailemaan lautapelejä. Kun kuulimme, että aloitamme sanapelistä, olimme vaipua epätoivoon. Kuinka tällaiset kielipuolet ja ähkyssään huokailevat väsyneet peuranlihan pakastajat kykenevät mihinkään älylliseen toimintaan? Yllätykseksemme pärjäsimme ihan kelvosti Apples to apples -pelissä, jossa yritettiin keksiä kulloiseenkin tuomariin vetoavia yhdistelmiä substantiiveista ja adjektiiveista. Sanoja oli valmiina korteissa, joista kukin pelaaja ehdotti omaa oivallustaan ja joista tuomari valitsi mieluisimman. Jokainen pääsi vuorollaan valitsemaan suosikkinsa. Minä sain kesken pelin tähtikortin. Tiesin, että I tulee valitsemaan sen, huolimatta asiayhteydessä. Siinä luki yksi sana: Kanada! Päivän teeman mukaisesti, meilläkin oli jotain sanottavaa: Kummelille kiitos.

Herkkuja on siinä monenlaista

2009-11-25T16:02:00.000-08:00

Peura on paloiteltu, pakastettu ja muutettu erilaisiksi herkuiksi. Talven varalle on säilötty jauhelihaa, osa on kuivattu paikalliseen tapaan kuivalihaksi eli jerkyksi, mehevät kinkut savustuvat par’aikaa pallogrillissä ja jääkaapissa on kahdenlaisia omatekoisia luonnonsuolimakkaroita. Peuran sisäfilee kermakastikkeessa oli taivaallista. Puolukkahilloakin on jääkaapissa, sillä ystävämme lahjoitti purkin kuultuaan valitettavasta puutteesta.

Tänään töistä tullessani ryhdyimme valmistamaan makkaroita. Väsy painaa jäsenissä eilisen illan jäljiltä, kun leikkasimme lihaa luista ja valmistimme marinadeja. On sitä on ollut ennen ihmisillä tekemistä, kun ruokaa on pitänyt säilöä urakalla. Hamsterit ovat kovin tyytyväisiä. Kun vain vielä tulisi oikein tuimat tuulet ja lämpömittari kääntyisi pakkasen puolelle…

Huomenna gourmet-kekkerit jatkuvat. Luvassa on yltäkylläinen kiitospäivän ateria ystävän luona ja perjantaina perinteiset suomalaiset pikkujoulut. Ei liene epäselvää, kelle ruoka maittaa…

Peuranmetsästäjä

2009-11-22T17:09:00.001-08:00

Autotallissamme on peura! I:n kärsivällinen nökötys puussa palkittiin eilen kohtalaisella saaliilla. Nuori urospeura sai osuman takapuoleensa ja kellistyi läheiseen pusikkoon. On sitä kauan odotettu ja lihaakin kaupattu jo ennen kuin siitä on ollut tietoakaan. Herkkämielisimpien lukijoiden ei kannata rullata sivua alas saakka, sillä kirjoituksen lopussa on kuva katossa roikkuvasta söpöläisestä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia avustaa sen ripustamisessa, ruokaahan siinä vain käsiteltiin. Riistan nylkeminen ja nahan parkitseminen kuuluivat Amerikan alkuperäiskansojen parissa naisten töihin.

Metsästäminen ei sen sijaan ole koskaan tullut mieleeni. Minun kärsivällisyydelläni ei kytättäisi riistaa hiljaa tuntikausia ja huollettaisi välineitä ennen ja jälkeen saalistuksen. Keräily on paljon palkitsevampaa, harvoin sitä jää marjametsässä ilman tulosta. Täällä olen joutunut tyytymään hilloon jogurtin seassa. Paikalliset pakastemarjat ovat kalliita, eivätkä ne oikeastaan maistu miltään. Tuntuu järjettömältä maksaa marjoista, joissa ei ole aromia. Onneksi hedelmiä on sentään tarjolla c-vitamiinin lähteeksi.

Huomenna lähdemme ostamaan isomman pakastimen, johon mahtuu lihojen ohella kämppiksemme valmistamia herkullisia ruoka-annoksia. Hän kun tekee kerralla valtavan annoksen ja nauttii myöhemmin helpoista lounaista ja nopeista ilta-aterioista. Tänään nautimme porukalla illalliseksi peuranmaksaa, perunamuusia ja sipulirenkaita. Vain puolukkahillo puuttuu.

Morsiuskutsuilla

2009-11-21T07:30:00.000-08:00

Otsikko saanee kenet tahansa ajattelemaan vaaleanpunaisia mauttomuuksia, kiiltäviä lahjapapereita ja glitteriä. Joidenkin mielessä itänee ajatus, että no niin, nyt päästään amerikkalaisen keskiluokkaisuuden ytimeen kritisoimaan kaupallisuutta. Mutta työtovereideni sunnuntaibrunssi oli kaikkea muuta: pieni, söpö ja lämminhenkinen kokoontuminen ja hyvä tekosyy nauttia erilaisia herkkuja.

Eräs työkaverini menee kesällä naimisiin. Hänen perheensä asuu melko kaukana Keskilännestä ja varaäidin roolia hoiteleva tutkimuskeskuksemme varajohtaja järjesti hänelle kutsut. Mukana piti tuoda jokin lahja, jonka piti olla joko itse tehty, kierrätetty tai maksimissaan 5 dollarin arvoinen. Joimme kahvia ja useammankin mimosan, nautimme ensin suolaisia, sitten makeita leipomuksia sekä ihania tuoreita hedelmiä. Jutustelun lomassa meidän tuli keksiä jokin pistämätön avioliittoneuvo. Kansanperinne kun kiinnostaa, muistelimme vanhoja sananlaskuja ja uudempia humoristisia totuuksia. Morsian valitsi ehdotuksista parhaat ja päädyimme lopulta äänestämään voittajan. Yksi mehevimmistä kuului: Älä usko kliseisiin avioliittoneuvoihin. Voittajaksi kuitenkin arjen muuttaminen juhlaksi: kutsukaa kotitöiden ja muiden yhteisten askareiden toimittamista treffeiksi, tapailkaa romanttisesti pyykkikoneen äärellä ja lähtekää käsi kädessä lähikauppaan.

Kesken hilpeiden kutsujen emäntä muisti, että hän oli luvannut viedä aviomiehelleen ruokaa. Me kummastelimme, missä hän oikein on, jolloin saimme tietää, että flunssa esti alkuperäisen suunnitelman (lähteä pitkälle pyörälenkille) toteutumisen ja vilustunut siippa oli sijoitettu perheen koirien kanssa kellariin. Tästähän riemu repesi. Kohtele aviomiestä kuten koiraa jne….

Ville Peltonen

2009-11-14T13:54:00.000-08:00

Valitsimme ensimmäiseksi NHL-otteluksemme Columbus Blue Jackets vastaan Anaheim Ducks toiveenamme nähdä kaksi suomalaista jääkiekkolegendaa samalla jäällä. Mutta Saku Koivu paranteli alaruumiin vammaansa katsomossa (vamman laatua ei voida paljastaa, etteivät vastustajan pahat pojat tule ja iske myöhemmin arkaan paikkaan). Pitkän uran omaava Teemu sen sijaan luisteli kuin nuori pantteri. Joukkueensa on tosin pelannut viime aikoina vaisusti, eikä kamppailu sinitakkeja vastaan ollut mitenkään mahdottoman energistä katsottavaa. Suomen liigapelit ovat kokemukseni mukaan jopa vauhdikkaampia ja Jyväskylän kotiyleisö peittoaa mennen tullen Keskilännen kiekkokansan, joka villiintyi lähinnä paikallisen ravintolayrittäjän mainoskikasta, jonka ansiosta katsomoon satoi ilmaista ruokaa.

Vaikka peli ei ollutkaan erityisen huimaa katsottavaa, urheiluspektaakkeli ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi. Nationawide Arena oli iso (vetää n. 20 000 katsojaa) ja huonoimmiltakin paikoilta pystyi seuraamaan peliä vallan mainiosti. Hauskaa oli myös havainnoida peliin liittyviä rituaaleja, ihmisten käyttäytymistä ja väliaika-aktiviteetteja. Kansallislaulun esittämistä joka pelin alussa en kyllä koskaan opi ymmärtämään ja ylimääräiset mainostauot kesken jännittävimmän pelin tekevät ottelusta vain tylsemmän. Jääkiekko on ehdottomasti parhaimmillaan, kun on selvästi toisen joukkueen puolella ja esimerkiksi rangaistuslaukauskisa, jonka tällä kertaa voitti kotijoukkue, saa pulssin nousemaan taivaisiin. Sellaista eläytymistä ei ole tapahtunut sitten vuoden 1995.

Pianobaarissa

2009-11-11T06:30:00.000-08:00

Rutiini on loksahtanut päälle täälläkin: arkipäivät menevät melko tasan tarkkaan töissä kirjoittaessa ja lukiessa, illat kotona syödessä ja nukkuessa (uni tuli eilen iltayhdeksältä). Viikonloppuisin ehtii tehdä jotain muutakin. Käväisimme perjantai-iltana kämppiksemme kanssa pianobaarissa, jossa oli kaksi flyygeliä ja monta taitavaa soittaja-laulajaa, joilta yleisö saattoi toivoa omaa suosikkikappalettaan. Mitä enemmän dollareita pöydästä irtosi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sai kuulla toiveensa loppuun. Rahalla kun saattoi myös maksaa laulun loppumaan. Siihen vain tarvittiin tuplasti ehdotuksen mukana tullut summa rahaa. Alkuillasta useimmat kappaleet saivat soida loppuun. Välillä oli vähän ulkopuolinen olo, kun kaikki ympärillä lauloivat ”I love American music” tai jotain sellaista. Onneksi joukkoon mahtui myös meille tuttuja biisejä, lähinnä 80-luvun hittejä ja muutama 90-luvun klassikko. Sellaiset vain jostain syystä jakavat tunteita ja lupaavan tutunkuuloisesti alkaneet sävelet tyrehtyivät muutaman tahdin jälkeen.

Pahoittelen kuvan laatua, mutta ehkä se silti välittää iloisen ilmapiirin. Tunnelma muuttui lähes riehakkaaksi, kun lavalle astui kansanmusiikkia soittava viulisti. Kyllähän minä tiesin, että country ja folk ovat täällä suosittuja taiteenlajeja, mutta oli yllättävää, ettei kukaan äänestänyt niitä hiljaiseksi, vaan kansan jalat alkoivat vipeltää ja kädet taputtaa tahtia. Suomalaisethan osoittavat suosiota lyömällä rytmiä toisella jalalla. Jos käsi taputtaa lisäksi rytmiä polvella, voi sitä jo sanoa jammaamiseksi. Ei siinä tarvitse hymyillä, eikä päästellä sen kummempia ääniä (ellei olla erittäin rohkaistuneessa tilassa ja kaikkihan tietävät, mitä se tarkoittaa). Osallistuminen, tanssiminen, laulaminen ja suosionosoittaminen ovat vapauttavia yhteisöllisiä rituaaleja. On hyvä aloittaa viikonloppu huutamalla jii-haa! Sen jälkeen vieraille puhuminen sujuu helposti ja hymy pysyy huulilla.

(Tämä blogikirjoitus on saanut inspiraationsa tanssia harrastavan ja ulkomailla asuneen ystävän kokemuksista.)

Halloween

2009-11-05T18:00:00.001-08:00

Pidimme viime lauantaina Halloween-juhlat yhdessä kämppiksemme ja hänen tyttöystävänsä kanssa. He olivat keksineet meille oivan pukeutumisteeman jo viikkoja aiemmin. I teki syvän vaikutuksen juhlakansaan Robin Hoodina, ja minä sain päälleni ihanan keskiaikaisen mekon. Lainasin pukuni Stacylta, jolla sattui sopivasti olemaan Robin Hoodin vihreisiin sukkahousuihin sointuva kaunis kostyymi. I:n puvun yksityiskohdat löytyivät kotikatumme kulmassa sijaitsevasta käytettyjen vaatteiden liikkeestä, naisten osastolta tietenkin.

Kämppiksemme Ray sai oman pukuideansa alkusyksyn ikävistä tapahtumista ja liikkui salakavalasti juhlaväen keskellä pyörävarkaan elkein. Stacy oli sievä Punahilkka ja kantoi koko illan koria, jossa oli flunssalääkkeiden lisäksi karamellia. I jakoi myös makeisia ottaen rikkailta ja antaen köyhille. Minä taas sain selittää muutamaan otteeseen, etten ole pukeutunut Suomen kansallispukuun, ja että kyllä sellaisia on kotipuolessa joillakin ihmisillä, mutta ne ovat hieman vaatimattomampia kuin minun prinsessamekkoni.

Koristelimme talon hienosti; pakollisten kurpitsojen ja hämähäkkien lisäksi väkersin ikkunoihin värikkäitä vaahteranlehtiä ja Stacy leikkasi mustasta silkkipaperista lepakkonauhoja ja pieniä rottia, joita sijoittelimme ympäri taloa. Kuvassa takanpäällystä kuorrutettuna kauheuksilla.

Juhlissa soitti Rayn työkavereiden bändi. Paikalle saapui kiitettävän paljon komeasti pukeutuneita aikuisia ihmisiä, joilla riitti leikkimieltä myös roolihahmoille ominaiseen supliikkiin. Sisään purjehtinut vanha merikarhu halusi ja sai mukiinsa rommia, Jeesus muutti vettä viiniksi ja puu pahoitteli, että siitä irtoaa näin syksyisin kovasti lehtiä. Tässä on kuva, joka on otettu puolenyön jälkeen. Tuhkimoa ei näkynyt koko iltana, ja haltijakummikin otti hatkat.

Vaikka joskus muristaan, että Halloween ei ole meikäläinen perinne, minua ei kyllä haittaisi naamioitua kerran vuodessa ja pitää hyvät pirskeet.

Idaho – yllättäjä

2009-10-30T19:17:00.001-07:00

Mitä odottaisit osavaltiolta, joka on maan suurin perunan tuottaja, joka elää maanviljelyn ohella kalankasvatuksesta sekä kaivosteollisuudesta ja joka on republikaanien vankkaa kannatusaluetta? Nähtyämme Yellowstonen ja Teton-vuoret laskimme Snake Riverin laaksoon ja ajattelimme, että matkamme hienoin osuus on kutakuinkin takanapäin. Mutta mitä vielä, Idaho osasi yllättää.

Alueen asukastiheys on pienempi kuin Suomessa, mutta pienessä Hagerman-nimisessä kylässä, jossa pysähdyimme, oli yksi parhaimmista ravintoloista, jossa olemme vierailleet täällä olomme aikana. Nautimme monipuolisesta salaattipöydästä ja maistelimme asioita, joita ei ihan joka ravintolasta saa: alligaattorin lihaa ja sammakonreisiä. Tämän lisäksi motellin omistaja suositteli meille alueen kuumia lähteitä, joiden vesi on suolaista, hieman emäksistä ja mineraalipitoista. Pääsimmekin kylpemään lämpimään veteen tähtitaivaan alla – ei hassumpaa!

Tämä ei vielä lopu tähän. Nautimme aamupalasta sievässä kahvilassa, jossa meille tarjoiltiin suolaista kaurapuuroa ja jumalaisen hyvää kahvia. Samassa paikassa oli myös myynnissä paikallisen kansanparantajan valmistamia ihmetuotteita, hauteita ja salvoja, jotka auttavat kuulemma esimerkiksi käärmeen puremaan. Minulla on nyt purkillinen appelsiinilla ja ruusuvedellä maustettua voidetta, jonka tuoksu saa minut joka päivä hyvälle tuulelle. Hagerman ei ollut koolla pilattu, siellä oli piskuisin koskaan näkemämme kirjasto (kuva alla, se oli valitty vuoden kirjastoksi Idahossa, mitä se sitten kertoneekaan paikallisten lukuinnosta!) ja todellakin vain nuo kaksi mainitsemaamme ravitsemusliikettä. Jos satutte vierailemaan seutuvilla, harkitkaa piipahtamista keskellä ei-mitään.

Suuri ja mahtava kansallispuisto

2009-10-26T17:21:00.000-07:00

Vietimme Yellowstonen kansallispuistossa kaksi päivää matkamme keskivaiheilla. Alueen matkailuaktiviteetit, leirintäalueet ja matkamuistopuodit sekä monet tienpätkät olivat jo kiinni, joten emme nähneet aivan kaikkea mahdollista. Paikka teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Eläimiä ja luonnon erikoisuuksia bongaillessa aiempi ahdistuskin hieman helpotti. Vaikka onhan sitä vaikea ymmärtää, miksi tämän pohjoisen mantereen kauneimmat paikat on suojeltu vain näennäisesti: kaikkialle pääsee autolla ja jopa osa patikkapoluista on asfaltoitu. Uskoisin, että olisimme kokeneet kanjonin jylhyyden ja putouksen kauneuden huomattavasti voimakkaampana, jos olisimme joutuneet (saaneet) patikoida paikalle päiväkausia. Olimme kuitenkin onnellisia siitä, ettemme retkeilleet alueella parhaaseen turistiaikaan. Parkkipaikkojen ja ruokailupisteiden koosta päätellen kesän turistivirrat ovat valtavat.

Villieläinten, etenkin karhujen ja biisonien, vuoksi Yellowstonessa pitää liikkua varoen. Biisonit eivät väistä autoa, eivätkä siirry syrjään patikkapolulta (nimimerkillä kokemusta on). Niitä ei pitäisi yrittää lähestyä ollenkaan, etenkin poikasten seurassa nuo valtavat otukset ovat arvaamattomia. Tapasimme monta laumaa ruohokentillä ja nappailimme kuvia autosta tai riittävän etäisyyden päästä.

Yksi puhveliuros sattui kuitenkin eteemme metsässä. I:n mukaan pomppasin useita kymmeniä senttejä ilmaan nähtyäni otuksen. Peräännyimme samaa polkua kuin tulimme, enkä enää valittanut patikointiretkemme lyhyydestä.

Buffaloiden lisäksi näimme valkohäntäpeuroja, antilooppeja, wapiteja (hirven tapaisia laumaeläimiä) ja kojootin. Alueen ulkopuolella oli myös elämää. Black Hills kukkuloilla oli lumivuohia, tasangoilla ravasi villihevosia ja koloista kurkki uteliaita preeriakoiria. Todistimme ihmeeksemme kojootin metsästysonnea, yksi meni ja nappasi muina miehinä preeriakoiran aivan tien vieressä.

Koko kansallispuisto sijaitsee melko korkealla vuoristossa eikä alueella näkynyt juurikaan lehtipuita saati syksyn ruskaa. Maisema oli silti kaunis ja vaihteleva, vedet kirkkaita ja kivilajit erikoisia. Havumetsät olivat paikoin pahoin palaneet, mikä on tavallista luonnontilassa olevassa metsässä. Palot uudistavat kasvustoa; kärvähtäneille alueille kasvaa nopeasti monenlaista heinää ja puskaa eli hyvää syötävää alueen alkuperäiskarjalle sekä hirvieläimille.

Ennen visiittiämme en tiennyt, että jopa 60 % maailman kuumista lähteistä ja geysireistä sijaitsee Yellowstonessa. Niitä olisi voinut katsella loputtomiin. Osassa lähteitä elää erilaisia bakteereja, jotka värjäävät veden sateenkaaren värein. Yksi puiston kuuluisimmista lähteistä on nimeltään Old Faithful, ja se onkin nimensä mukaan melko pitkäikäinen ja tasaisesti purkautuva. Näitä kuvia katsellessa voin vieläkin haistaa vulkaanisen alueen rikinkatkun, se oli paikoin melko pistävä ja sai välillä jopa voimaan pahoin. Puiston keskustan arvellaan olevan yksi jättimäinen tulivuoren kraatteri, joka saattaa joskus maailman sivu ottaa ja pamauttaa tämän pallon pimeäksi. Ei siihen siis välttämättä tarvita ydinaseita.

Lännessä

2009-10-19T22:00:00.000-07:00

En millään voinut pidätellä hymyä, kun saavuimme Rapid Cityn lentokentälle. Mihin ikinä katsoikin, näki kansanpuvussa astelevan cowboyn. Suupielet nykivät vielä usean päivän totuttelun jälkeenkin. Näimme heti alkuun myös muuta periamerikkalaista: tie Black Hills -kukkuloille vei Mount Rushmoren ohi. Emme kuitenkaan maksaneet kiskurihintaa siitä, että olisimme saaneet parkkeerata hyvälle kuvanottopaikalle. Neljän amerikkalaisen presidentin päät eivät ole aivan niin kiinnostavia kuin mahdollisuus nähdä villejä biisoneita... Black Hills kukkulat olivat aikoinaan lakota-intiaanien (sioux) talven ajan tukikohta. Niiltä löytyi kuitenkin mineraaleja kuten lyijyä ja kultaa, ja niinpä ahneet valkoiset ottivat ne haltuunsa. Vierailimme yhdessä kaivoskaupungissa, Deadwoodissa, joka oli kuin Roope Ankan nuoruudesta. Vai mitä sanoisitte tästä katukuvasta, motellista ja peliluolista?

Deadwood on antanut nimensä myös tv-sarjalle. Kukkuloiden jälkeen ajelimmekin sitten tuntikausia tasangolla, mikä ei ollut lainkaan niin tylsää ja yksitoikkoista kuin saattaisi kuvitella. Todistimme nimittäin kojootin sieppaavan suuhunsa preeriakoiran, näimme komean maakotkan sekä ajelimme kahden hyvin erilaisen intiaanireservaatin läpi. Cheyenne-intiaanien piskuisella alueella näimme vaatimattomia tönöjä ja lukuisia autonromuja, kun taas Crow-heimon mittavat maat näyttivät kuin miltä tahansa karjankasvatusalueelta. Viimeistään jälkimmäisen reservaatin seutuvilla sijaitseva Little Bighorn Battlefield käänsi meidän matkalaisten ajatukset melko vakaviksi ja synkiksi. Legendaarinen taistelu, jossa intiaanit voittivat Istuvan Härän, Hullun Hevosen sekä monen muun päällikön johdolla kenraali Custerin joukot, on yksi niistä monista tapahtumista ketjussa, joka johti tasankointiaanien elämäntavan ahdinkoon. Yhdysvallat halusivat saada intiaanit asettumaan aloilleen ja mikäpäs siinä muu auttoi kuin tuhota heidän elantonsa ja ruokansa eli biisonit, joita varovaisten arvioiden mukaan eli tasangoilla noin 60 miljoonaa. Nykyään niitä elää villinä vain joitakin tuhansia muutamassa hassussa paikassa.

Luimme muuten edeltävällä folkloristiikan kurssilla muutaman tekstin kenraali Custerin hahmon kehittymisestä yhdeksi amerikkalaisuuden ilmentymäksi ja juhlituksi sankariksi. Yhtään vähäisemmäksi ei ole jäänyt intiaanipäällikkö Istuva Härkä (Lisää tietoa aiheesta Tampereen Vapriikki-museon häntä koskevasta näyttelystä). Viimeinen etappimme ennen Yellowstonea oli Cody, Wyoming, joka sekin liittyy tähän samaan legendojen ja tuhoamisen sekametelisoppaan, jota Villiksi Länneksoi kutsutaan. Kaupunki on nimittäin nimetty kuuluisan turkismetsästäjän ja showmiehen, William F. Codyn eli Buffalo Billin mukaan. Hänkin osallistui biisonien (ja välillisesti tasankointiaanien)joukkotuhoon, mutta on silti yksi juhlituimpia amerikkalaisia sankareita.

Codyssa sijaitsee tasankojen elämää esittelevä Buffalo Bill Historical Center, joka oli uuvuttavan kokoinen erittäin monipuolinen museokeskus. Siellä oli mahdollisuus tutustua taideosastoon, luonnontieteelliseen museoon, intiaaneihin keskittyvään näyttelyyn sekä Villin Lännen kavalkadiin. Kaikkia ei olisi ehtinyt kiertää yhden päivän aikana. Pitää mainita, että useissa museon näyttelyissä käytettiin hyväksi suullista kansanperinnettä, selvitettiin muun muassa sankaritarinan ja myytin luonnetta sekä kerrottiin, miksi menneisyyttä tutkittaessa on tärkeää kysyä muutakin kuin mitä tapahtui, miten ja milloin. Mutta varsin lupaavasta alusta huolimatta tämäkin museo esitti mielenkiintoisia ”totuuksia” esimerkiksi Buffalo Billin ja intiaanien hyvästä ja rauhanomaisesta suhteesta sekä intiaanien nykyelämästä reservaateissa. Näitä samansuuntaisia siloteltuja tarinoita löytyy tietysti kaikkialta. Täällä on helppo arvostella vierasta, vaikka saman ihmisluonnon tuotteita kaikki vainot ja tuhot taitavat olla. Myöhemmin on luvassa hieman keveämpää kerrontaa kokemuksista Yellowstonen kansallispuistossa (tässä tosin ei ole viidesosaakaan siitä ahdistuksesta, joka matkalaisten mielessä myllersi).

Kupla nimeltä Clintonville

2009-10-16T20:58:00.000-07:00

Matkustimme folkloristituttavamme kanssa viime viikonloppuna Lodi-nimiseen pikkukaupunkiin Ohion pohjoisosiin. Siellä sijaitsevan puodin pihamailla pidettiin historiaharrastajien käsityömarkkinat. Olin jo pitkään odottanut pääseväni näkemään maailmaa Clintonvillen ulkopuolella. Kokemus olikin melko mieleenpainuva, hyvässä ja pahassa. Otetaanpa hampurilaismallin mukaan ensin hieman myönteistä sanottavaa, sitten se kriittinen osuus ja loppuun vähän tasoittelevaa kiitosta. Ohion lehtipuumetsät ovat taittuneet ruskaan ja maisemat olivat upeita. Seurakin oli hyvää, kaksi perinnekäsitöitä harrastavaa miestä keskustelivat innokkaasti erilaisista kiinnostuksen kohteistaan. Välillä saimme kuulla, miten työlästä on kääntää kiinalaista kansanperinnettä englanniksi ja miten merkkeihin perustuvaa sanakirjaa luetaan. Perillä markkinapaikalla oli kaikenlaista nähtävää: upeita mokkasiineja, taidolla valmistettuja mustaruutiaseita ja hienosti pukeutuneita historiaharrastajia. Tapasin myös muutaman kunnon tarinankertojan, jotka eivät lainkaan peitelleet taitojaan, kun kuulivat, että aksentilla englantia puhuva naisihminen on folkloristi.

Mutta… ystävälliset ja auliisti taitojaan esittelevät ihmiset olivat valitettavasti myös kiivaita aseenkanto-oikeuden puolustajia, avoimesti rasistisia sekä yleistiedoiltaan melkoisen rajoittuneita republikaaneja. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut, kun minun pidättyvää käytöstäni ja diplomaattisia vastauksiani pidettiin merkkinä siitä, että tulen valtiosta, jossa ei ilmeisesti ole minkäänlaista sananvapautta. Tarvitsin melkoisen monta terapeuttista keskustelua demokraattituttavieni kanssa, että toivuin siihen pisteeseen, että uskalsin lähteä matkalle länteen (täällä sitä ollaan tienvarsimotellissa). Tuohdun vieläkin, kun ajattelen, että tässä valtaisassa maassa asuu kymmeniä miljoonia sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita kertomaan vajavaisista ajatuksistaan ensimmäiselle vastaantulevalle. Eikö sillä vastaantulijalla ole mitään oikeuksia olla kuuntelematta?! Purettuani sydäntäni vielä eilen ja hoidettuani sieluni haavoja sain kuulla taistelutoveriltani I:ltä, että sieltä sitä kulttuurishokkia nyt pukkaa. Vaihetta kutsutaan vihan ja turhautumisen purkautumiseksi.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näimme paluu matkalla amisheja, jotka kaupittelivat tienlaidalla herkkujaan ja perinteisiä käsitöitään. Ostimme heiltä hienoja punottuja koreja sekä suussa sulavia makeisia. Amishit valmistavat myös kehuttua voita, maukkaita juustoja, hunajaa ja leivonnaisia. Heitä asuu runsaasti Ohion itäosissa sekä naapurissa Pennsylvaniassa. Palasimme lopulta suut makeina takaisin demokraattiseen Clintonville-umpioomme .

Onnistumisia ja hankaluuksia liikenteessä

2009-10-09T17:47:00.000-07:00

Läpäisin tällä viikolla paikallisen ajotestin ja sain ajokortin, jolla voin todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Passia ei siis tarvitse kantaa enää kaikkialle. Olen ajanut autoa muutaman kerran, yhden pätkän jopa aivan yksin, mikä voidaan laskea hyväksi suoritukseksi kolme-nelikaistaisilla teillä. Automaattivaihteisiin on vielä tottuminen, oikea käsi ja vasen jalka tekevät omituisia itsenäisiä liikkeitään ja silloin tällöin olen aiheuttanut kyytiläisille sydämentykytyksiä pysähtymällä parkkipaikalle kuin seinään, kun vasen jalkani on löytänyt vierestään – ei kytkintä tietenkään – vaan jarrun. Liikenteessä pitää olla todella tarkkana, sillä täällä ei pidetä ajovaloja päällä valoisaan aikaan. Harmaat autot ilmestyvät kuin tyhjästä ja takana tulijaa ei huomaa peilistä lainkaan. Onneksi suurin osa arkisista asioista hoituu pyöräillen.

Jokapäiväistä liikkumista ekologisemmilla vaihtoehdoilla on kyllä hankaloitettu usealla järjettömällä järjestelyllä. Pyörissä ei ole rapakaaria (täällä sataa usein!) ja niillä pitäisi liikennesääntöjen mukaan ajaa noilla jo mainitsemillani kolmikaistaisilla teillä, ei missään nimessä jalkakäytävillä. Talsimiseen tarkoitetut luiskat ovat niin kapeita, että niillä hädin tuskin mahtuu ohittamaan vastaan tulijan. Bussilippu pitää maksaa työntämällä seteli automaattiin liikkuvassa bussissa (arvatkaa saako mistään sileitä seteleitä ja pystyykö ruttuisen saamaan sisään masiinaan ilman että kaatuu jonkun niskaan?), eikä samainen automaatti ei anna vaihtorahaa. Bussilippu maksaa sopivasti 1,50, eikä 50 sentin kolikoita ole tiettävästi olemassa. Keksisittekö te samanlaista listaa sieltä, missä asutte?

Suurin osa ihmisistä siis liikkuu autoillansa, jotka ovat ISOJA, kuten olen jo kertaalleen maininnut. Katsokaahan tästä kuvasta, miten meikäläisittäin tavallisen kokoinen auto hukkuu kahden Keskilännen maantielaivan väliin paikallisen rautakaupan pihalla.

Meidän japanilainen vuokra-automme on isoin ja uusin auto, jolla olen ajellut, ja sekin on täkäläisittäin pieni kirppu. Ensi viikolla joudumme ajamaan melkoisesti, sillä lähdemme torstaina länteen. Tarkoitus on lentää Rapid Cityyn, ajaa sieltä katsomaan Deadwoodin kullankaivajien kaupunkia, sitten Little Bighornin taistelutannerta, vierailla Codyssa Buffalo Bill Historical Centerissä, viettää muutama päivä kuuluisassa Yellowstonin kansallispuistossa ja päätyä lopulta Idahoon Boiseen, jossa pidetään American Folklore Societyn vuotuinen tapaaminen. Matka on pitkä, mutta maisemat ovat kuulemma huimat juuri tähän aikaan syksystä!

Kauheaa kilpavarustelua

2009-10-04T16:35:00.000-07:00

Voi kauhistus. Kävimme ostoksilla rautakaupassa. Sinne oli ilmestynyt jo syyskuun puolella hyllymetreittäin mautonta joulukrääsää sekä piakkoin tarpeellisia Halloween-kauhistuksia.

Osa naapureista on jo aloittanut kapistusten ripustamisen puihin, verannalle ja kaikkialle muualle, mistä ne näkyvät hyvin naapuriin. Koristeista ei voi läheskään aina päätellä, kumpaa pyhää ne juhlistavat. Kurpitsat ovat selkeästi syksyisempään rientoon ja melkoisen sieviä.

Mutta monelle pihalle on perustettu hautausmaita hirtetyille vangeille ja kadotetuille sieluille. Olen tavannut myös hohtavia peuroja ja lentäviä vaaleanpunaisia possuja. Järjestämme Halloween-juhlat täällä kommuunissamme, ja kämppiksemme toivovat, että kaikki vieraat pukeutuisivat joksikin hahmoksi tai otukseksi. I:n ei kyllä tarvitse kuin ilmestyä paikalle peuranmetsästyskostyymissään. Siihen kuuluu aika villit sotamaalaukset ja hajustukset (naaraspeuran virtsaa). En tiedä jäisikö tänne enää sitten yhtään vierasta. Mutta juhlan tarkoitushan on kauhistuttaa muita ihmisiä. Vai olemmekohan me nyt ymmärtäneet aivan oikein?

Jään kauhulla odottamaan joulun pyhien saapumista. Mitenköhän noilla kaduilla voi silloin kävellä ilman aurinkolaseja? Ai niin, nyt taas unohdin, ettei täällä kävellä, vaan ajetaan autolla. Me aiomme ottaa joulunkin kenttätyönä. Matkustamme joulukuussa New Yorkiin katsomaan jouluvaloja ja -ruuhkia kämppistemme kanssa.

Paikallisia herkkuja

2009-10-01T18:48:00.000-07:00

Salmiakin kaipuun jälkeen on paikallaan esitellä muutama uuden mantereen ja Keskilännen herkku, joihin olen ehtinyt reilun kuukauden mittaisen oleskeluni aikana tutustua.

Erilaisten ja erikoisten ruokien valikoimat ovat täällä ylipäätään huimat. Syöminen ulkona on edullista ja ravintoloita on joka lähtöön. Erilaisiin etnisiin ruokiin erikoistuneita marketteja on niin ikään lähes jokaisessa kadun kulmassa. Lainatakseni suomalaisen kollegani luonnehdintaa Columbus on kyllä aikamoinen maalaispitäjä mutta onneksi kulinaristinen sellainen.

Vaikkei paikallisella keittiöllä olekaan montaa alkuperäistä ja puhdasta omalaatuista makua, olen törmännyt täällä moniin erikoisiin yhdistelmiin, joita en olisi tullut itse ajatelleeksi. Yksi usean eri ruokalajin ja naposteltavan – niin suolaisen kuin makean – ainesosa on maapähkinävoi, jota on olemassa sileänä ja ruoskuvana, suolaisena ja makeana sekä aivan au naturel -versiona ilman minkäänlaisia lisäaineita. Tätä jälkimmäiseksi mainittua puhdasta pelkkiä pähkinän murusia sisältävää ja paikan päällä Columbuksessa valmistettavaa Crema-merkkistä tahnaa olemme ehtineet nauttia puolikkaan purkillisen. Sain tuotteen lahjaksi työkaveriltani, jonka kanssa jaamme kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leipomiseen. Eilisiltana tekaisin pähkinäisiävoileipiä ajatellen lehtipuuyhtymän toista osaa eli käyttäen kaverina maukkaita kypsiä avokadoja.

Kylmistä keleistä huolimatta (lämpötila putosi täällä muutamassa päivässä n. 15 astetta) minun on pakko mainostaa tässä yhteydessä myös Columbuksen parasta jäätelöbaaria, Jeni´s Ice Cream –nimistä yritystä. Heillä on valikoimassa todella yllättäviä makuyhdistelmiä sekä muutamia jaloja klassikoita. Osassa herkuista on ripaus suolaa ja toiset maustettu esimerkiksi juureksilla, yrteillä tai savun maulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuohenjuusto-kirsikka- tai laventeli-villimarjajäätelö? Vai maistuisiko illanratoksi kenties sittenkin suolainen kinuski? Halloween on tietysti edustettuna kurpitsavaihtoehdon myötä, ja jouluisiin tunnelmiin pääsee kanelisella omenasiiderisorbetilla. Tuliko vesi kielelle? Ehkäpä nämä terveiset saavat jonkun varaamaan lentolipun Yhdysvaltoihin?

Aah, salmiakkia…

2009-09-29T16:59:00.000-07:00

Jos koti-ikäväksi lasketaan, että herää aamuisin ajatuksissaan viili tai salmiakki, olen alkanut jo hieman ikävöimään. Olen nähnyt viime aikoina nähnyt unta monesta ystävästä ja arkiherkusta. Salmiakki on eksynyt puheisiini jo turhankin usein. Kämppiksemme tyttöystävä alkoi jo eilen epäillä, etten olekaan vieraileva tutkija, vaan jonkun nimettömänä pysyttelevän makeistehtaan agentti, joka on soluttautunut amerikkalaiseen lähiöön ja tekee salaista käännytystyötä.

Joku on tosin jo käynyt täällä ennen minua: yksi tutkimuskeskus on ollut jo pitkän aivan mustan ja suolaisen makeisin pauloissa. Työpaikallani on pieni kori, jonne jokainen tuo vuorollaan omia suosikkisalmiakkejaan. Ne auttoivat minua ensi hätään, kun suustani ei enää tullut ymmärrettävää englanninkieltä, eivätkä käteni suostuneet kirjoittamaan sanaakaan väitöskirjaa. Huomenna vien kollegoilleni turkinpippureita. Tilasin niitä netistä. En kestänyt ilman kunnollista kotimaista tavaraa. Saattaa olla, että lähikauppaammekin ilmestyy lähitulevaisuudessa salmiakkia. Siellä myydään jo Pandan lakritsia. Minä menin tietenkin hannestelemaan, että tulen kaupungista, jossa Pandan tehdas sijaitsee. Sanoin, että teiltä saa lähes kaikkea, mitä tarvitsen elääkseni, vain salmiakki puuttuu. Minulta kysyttiin oitis mitä se on ja mistä sitä voi tilata. Ehkäpä kämppiksemme tyttöystävä ei siis ollutkaan väärässä. Ainakin minulla on uusi plan B: salmiakkikonsultti (vai elämäntapakonsultti?).

Yellow soccer team

2009-09-27T17:23:00.000-07:00

Kävimme eilen katsomassa Yhdysvaltain parasta jalkapalloa. Sitä oikeaa jalkapalloa eli eurooppalaista versiota. Columbus Crew, viime vuoden mestari, pelasi L.A. Galaxya, edellisvuoden kakkosta, vastaan. Taavetti Beckham (kuka se on?) ei vaivautunut tulemaan Keskilänteen, vaikka niin hartaasti odotimme ja toivoimme. Mutta mitä siitä, peli oli kovatasoinen ja nautittavaa katsottavaa. Pukeuduimme asianmukaisesti keltaiseen ja mustaan, asetuimme kotijoukkueen kannattajien sekaan ja kuuntelimme heidän laulujaan. Columbuksen kannattajilla oli hulvattomia kannustuskipaleita ja -huutoja, jotka eivät aina olleet kovin kaunista kuultavaa. Vastustajien maalipotkua siivitettiin huutamalla yksioikoisesti: ”You suck, asshole!”

Tämä maa on monessa suhteessa vielä lapsenkengissä eurooppalaisen jalkapallon suhteen. Columbus Crewn kotistadioni on Yhdysvaltain ensimmäinen pelkästään jalkapalloa varten rakennettu areena, joka juhlii tänä vuonna kymmenvuotista olemassaoloaan. Sinne mahtuu n. 40 000 katsojaa. Eilen se ei ollut aivan täynnä, mutta katsomosta lähti silti vaikuttava pauhu ja parkkialueet olivat pelin jälkeen täysin tukossa. Keskilännen kansaa voi luonnehtia urheiluhulluksi. Samana päivänä pelattiin myös amerikkalaista jalkapalloa, ja molempiin otteluihin riitti väkeä. Vaikka jalkapalloa oli mukava katsella, tunsimme olomme silti hieman ulkopuoliseksi. Nähtäväksi jää, sytyttääkö NHL-kiekko meidät huutamaan Ville Peltosta. Vai tarvitaanko siihen viisi miljoonaa muuta hullua?

Kirjastoseikkailu

2009-09-24T17:28:00.000-07:00

Tämä on ollut jännittävä viikko, ei pelkästään pyörävarkaiden takia. Osallistuin eilen ensimmäiselle luennolleni. Kurssi pitää sisällään paljon lukemista, mutta minä saan ottaa rusinat pullasta, sillä olen kuunteluoppilas. Aion kuitenkin lukea lähes kaiken, sillä lukemisto vaikuttaa hyödylliseltä ja kiinnostavalta (kurssin nimi on Folklore, Memory and History). Tämän vuoksi suuntasin tänään kirjastoon.

OSU:n pääkirjasto Thompson Library avattiin tänä syksynä yleisölle kolmen vuoden remontin jälkeen. Se on siis vieras monelle muullekin kuin minulle. Se on kaunis yhdistelmä uutta ja vanhaa, sijaitsee keskellä kampusta ja kätkee sisäänsä 10 kerrosta kirjoja. Yhdestoista kerros on näköalakerros. Ei, en jaksanut kiivetä sinne. Mutta lupaan tehdä sen. Minulle oli seikkailua kerrakseen etsiä kahta kirjaa kerroksesta neljä. En ole vielä löytänyt talosta hissiä, joka olisi avoinna yleisölle, enkä sen puoleen kaikkia portaikkojakaan. Seikkaillessani kerroksessa neljä jouduin pieneen portaikkoon, joka näytti tehdashallin varauloskäynniltä. En meinannut päästä pois, ovi tuntui juuttuneen paikoilleen. Onneksi olen jo kohtuullisesti sopeutunut väärin aukeaviin oviin: tajusin kiskoa sitä itseeni päin. Täällä muuten mennään sisään vasemman puoleisesta ovesta ja ulos oikeanpuoleisesta. En tiedä tehdäänkö näin muualla maassa, vai onko Ohio oma vasemmanpuoleinen valtakuntansa. Muutoin harrastetaan oikeanpuoleista liikennettä.

Niinkin konkreettisen ja tärkeän asian kuin kirjojen etsimisen ja lainaamisen opettelu alusta saakka oli työlästä. Onneksi sain jälleen kerran loistavaa amerikkalaista asiakaspalvelua rouvitteluineen (Yes, madame, I wish you a nice day Madame) ja mikä parasta, haluamani kirja kuljetetaan huomenna työhuoneeseeni. Voin siis vastaisuudessa tilata kirjani suoraan tietokoneelta työpaikalle. Aion silti vierailla uudelleen kirjastossa. Se on niin hieno! Tässä pieni osa kirjaston pääkokoelmasta.

Ja otos ikkuna-arkkitehtuurista (terveisiä sedälleni Alavudelle!)

Those bastards

2009-09-22T19:40:00.000-07:00

Mur! Tänään saimme maistaa hitusen karvasta kalkkia. Töihinlähtötohinoissa huomasimme, että hyvin lukitussa autotallissamme oli vieraillut taitavia pyörävarkaita. He olivat vieneet kaksi pyörää, mihinkään muuhun ei ollut koskettu. Eniten minua suretti kämppiksemme hieno maantiepyörä, jolla oli enemmän arvoa kuin I:n käytetyllä ratsulla, joka oli kylläkin toimiva ja varusteltu täällä niin harvinaisilla rapakaarilla. Minun menopelini säästyi, sillä se vietti yönsä työhuoneessani. Eilen satoi kaatamalla, joten jätin pyöräni toimistoon ja turvauduin moottoroituun ajoneuvoon. Onni onnettomuudessa.

Loppupäivä menikin sitten varkaustapauksen jälkipyykkiin. Sain kuulla, että kaikista vahingonteoista ja murroista kärsii erityisesti viaton uhri. Tapahtuneen jälkeen vakuutusyhtiöillä on nimittäin oikeus nostaa juuri heidän maksujaan! Ei siis riitä, että rikosilmoituksen tekemiseen, menetetyn omaisuuden raportoimiseen sekä uuden kätevän ja kohtuuhintaisen pyörän etsimiseen menee ylimääräistä aikaa. Sama järjetön logiikka pätee myös auto-onnettomuuksiin. Jos päällesi ajetaan, maksattavat vakuutusyhtiöt korvauksensa lopulta sinulla itselläsi. Hyvä tietää, sillä liikenteessä pitää todella olla varuillaan. Varsinkin jos sattuu kävelemään tai pyöräilemään. Se on sen verran harvinaista, että sietäähän sellaisesta erikoisuudesta rangaista. Eräs tapaamani professori kertoi eurooppalaisesta tutkijasta, joka sai viime vuonna sakot matkalla kirjakauppaan. Hän nimittäin käveli tien laidalla, mikä oli ankarasti kiellettyä.

Täytyy myöntää, että nyt sapettaa. Lisäksi ajatus takapihalla hiippailevista varkaista kylmää mieltä. Toivottavasti rikosten kohtaaminen (ja valittaminen) jää tähän.

Suklaakeksejä ja sunnuntaishoppailua

2009-09-20T18:16:00.000-07:00

Kommuunissamme on harjoitettu viikon verran kulttuurienvälistä tiedon- ja kokemusten vaihtoa sekä sukupuolisidonnaista käyttäytymistä. Stacy vihki minut viikonloppuna paikallisiin ihanuuksiin. Lauantai-iltana hän leipoi suklaakeksejä, jotka veivät kielen ja tajunnan mennessään.

Sateinen sunnuntaipäivä taas sujui rattoisasti naisten paratiisissa, ostoskeskuksessa, jossa myytiin ihania kenkiä ja vaatteita. I ja Ray puolestaan viettivät kuluneella viikolla miestenpäivää: kävivät ostoksilla rautakaupassa ja järjestelivät illan työkalujaan autotallissa. Miehet eivät hävinneet meille naisille ostosten määrässä. Pyörävaunu oli näin täynnä tavaraa.

Pyöräilevälle suomalaiselle myös vinoiltiin herttaisesti. Häntä kutsuttiin soturiksi ”You are a warrior! ”ja menopeliään kehuttiin ”It’s a Ram”.

Olemme keskustelleet iltamyöhään paikallisen terveydenhuollon ongelmista, Ohion osavaltiossa mahdollisesta kuolemantuomiosta ja suomalaisesta alkoholikulttuurista. Myönnän, minä olen sortunut hannesteluun ja jeesusteluun. Puhumisen ohessa olemme kuitenkin myös ryhtyneet sanoista tekoihin. Opetimme isäntäväelle suomalaista käytännöllisyyttä: takapihan perälle perustettiin lehtikomposti. Mehevää arkea.

Pyörätietä kampukselle ja pallosta päähän

2009-09-18T18:37:00.000-07:00

Lupasin kuvia matkalta yliopistolle ja otoksia pienen kaupungin kokoisesta kampuksesta. Metsästyksestä huolimatta en onnistunut ikuistamaan joen rannan eläimistöä. I yritti lähestyä hanhilaumaa, mutta ne olivat hyvin tarkkoja reviiristään ja ryhtyivät sihisemään. Mutta kampuksesta on nyt monta hienoa räpsäisyä.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, että Ohio State University (OSU) on Yhdysvaltain suurin yhden kampuksen yliopisto. Se on maailman 150 parhaan yliopiston ja Yhdysvaltain 60 parhaan yliopiston joukossa. Opiskelijoita on noin 50 000. Pelkästään englannin laitoksella on yli 2000 jatko-opiskelijaa. Tällaiseen joukkoon sitä sulaudutaan, tosin oma työpaikkani on onneksi pieni ja intiimi keskus, jonka henkilökunta tuntee toisensa hyvin.

Kampuksella on paljon puita ja puistoalueita. Osa rakennuksista on 1800-luvun puolelta. Suuri puisto, jota ovaaliksikin kutsutaan, täyttyy ensi viikolla opiskelijoista; niitä on kuulemma siellä kuin muurahaisia.

OSU panostaa myös opiskelijoiden sekä henkilökunnan hyvinvointiin. Kampuksella on useampi liikuntapiste, joissa voi harrastaa mitä vain uinnista pilatekseen. Kävimme tällä viikolla tutustumassa vaatimattomaan nelikerroksiseen punttisaliin.

Liikkumisen lisäksi tarjolla on myös herkullista ruokaa sekä monenlaista sielun ravintoa, penkkiurheilua esimerkiksi. Yliopiston jalkapallojoukkue (amerikkalainen versio siis) on huiman suosittu. Peleissä käy yli 100 000 katsojaa. Lauantaiset mittelöt saavat kaupungin melkoiseen karnevaalitunnelmaan, liikenteen solmuun ja katukuvan punavalkoiseksi. Pelihuumaan pääsee parhaiten grillailemalla stadionin läheisyydessä heti aamuvarhaisesta. Buckeyes-joukkueen nimi tulee paikallisesta kastanjapuusta, jonka lehti koristaa seuran lippua. Vaikka puun pähkinät ovat kelvottomia syötäväksi, tuovat ne taskuun sujautettaessa onnea. Aiomme ehdottomasti mennä katsomaan ja kuuntelemaan, millainen ääni valtavasta yleisöstä lähtee. Enemmän tosin kiinnostaa, millainen on eurooppalaisen version taso – Ohio Crew kun oli viime kaudella Valtojen paras. Viikon päästä lauantaina tänne saapuu L.A. Galaxy. Aiomme hankkia hyvät liput paraatipaikalta. Minä haluan nähdä David Beckhamin antavan sievän kulman! Hänen osallistumisensa on vielä hieman epävarmaa; Becks kun kävi edellisessä pelissä kiinni vastapuolen pelaajaan ja yllään leijuu pelikiellon uhka. Amerikkalaistuomarit antanevat hänen kuitenkin pelata, mies kun houkuttelee sellaistakin yleisöä, joka yleensä katselee urheilua vain naapurin telkkarista (rakkaita terveisiä Rautpohjaan ja kiitos elokuun kisastudioilloista!). Näiden lisäksi myöhemmin syksyllä pitää vielä tutustua NHL-tarjontaan.

Kommuunielämää

2009-09-15T17:14:00.001-07:00

Asustelemme Clintonville nimisessä hipahtavassa kaupunginosassa kampuksen pohjoispuolella. Vuokrasimme kaksi huonetta omakotitalon yläkerrasta yliopistolla työskentelevältä Raylta (joka haluaa esiintyä omalla nimellään tässä blogissa). Hän on hiljattain muuttanut kaupunkiin, sukupuusta löytyy ruotsalaista verta ja harrastuksina on sekä ruoanlaittoa että pyöräilyä. Kun kävimme ensi kertaa katsomassa taloa, huoneita ja isäntää, havaitsimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä kuin mieltymys liikuntaan ja tuoreeseen leipään. Raylla ei nimittäin ole televisiota! Asunnon valintaan vaikutti myös se, että voimme käyttää vapaasti kaikkia keittiövälineitä, internetliittymää, pihaa ja autotallia. Autotallista löytynyt heinäpaalikin löysi tarkoituksen: siitä tulee I:n jousiammuntamaali. Tyttöystävänsä Stacy on myös erittäin mukava ihminen. Hän työskentelee yliopistolla toimittajana ja leipoo uskomattomia syntymäpäiväkakkuja.

Ray on järjestänyt meille kotitalousalennuksen läheisestä luomumarketista. Paikan nimi on Clintonville Community Market ja se on aivan ihana paikka päivittäisiin ostoksiin. Sieltä saa irtoteetä ja -mausteita, tuoreita paikallisia vihanneksia, täyteläisiä maitotuotteita ja jopa ruisleipää. Ryynit ja sen sellaiset voi ostaa omaan astiaan, useimmat pakkaukset voi täyttää uudelleen eikä mukaan ei tartu ylimääräisiä muovipusseja. Meillä onkin jo aika arsenaali hyvyyksiä...

Keittiössämme voi tehdä lähes mitä vain, siellä on kaikkea mitä toivoa saattaa. Vain pulikka puuttuu, mutta armas man the hunter lupasi huolehtia asiasta. Keittiöstä ja ruokasalista on tullut paikkoja, joissa vietämme eniten aikaa – silloin kun olemme sisällä. Tähän saakka on ollut niin kaunista, että olemme pyrkineet olemaan ulkona mahdollisimman paljon, mikä onkin onnistunut hyvin, sillä päivät ova kuluneet hoidellessa asioita eri puolilla kaupunkia ja kampusta. Tänään tutustuimme kampuksen liikuntatarjontaan. Siitä ja luontohavainnoista lisää ensi kerralla (yritän metsästää teitä varten kuvia kampuksen asukeista, murmeleista ja kilpikonnista).

Sitä kehuttua luomuruokaa... Aineksina on vielä tuoreita kasviksia, ei ainuttakaan kilpikonnaa, vaikka I kehui, että ne ovat kuulemma meheviä.

Vastakohtia

2009-09-13T18:09:00.000-07:00

Tästä ei ehkä pitäisi aloittaa, sillä emme ole juurikaan tutustuneet Columbuksen keskustaan. Mutta isoista asioista puheenollen... Asioimme viime viikolla melkoisen matkan päässä sijaitsevassa virastossa, joka hoitaa autojen rekisteröintiin ja ajokorttien hankkimiseen liittyviä prosesseja ( voi ei, nyt romuttuu heti alkuun luotu kuva pyöräilevistä paremmista ihmisistä!). Päästäksemme virastoon jouduimme vaihtamaan bussia keskustassa. Busseja menee vain kaksi tunnissa, joten meillä oli hetki aikaa ihailla pilvenpiirtäjiä ja autioita kävelyteitä.

Itse asiointi sujui yllättävän sutjakkaasti. Perille saavuttuamme meidät ohjattiin jonoon, joka eteni ja kohta seisoimmekin virkailijan edessä, testautimme näkömme ja teimme kirjallisen kokeen, joka testattiin tietämystämme paikallisista liikennesäännöistä. Kunhan vielä varaamme ajan pienimuotoiseen ajotestiin, saamme ajokortit ja pääsemme lähemmäksi paikallista elämäntapaa.

Valtavien autojen ja burgereiden lisäksi täällä on muutakin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa ei juurikaan hehkuteta tavallisten amerikkalaisten mahdollisuuksista ostaa luomuruokaa edulliseen hintaan kaupasta kuin kaupasta. Moni myös kasvattaa omia puutarhassaan vihanneksia, ajaa hybridiautolla ja ajattelee kriittisesti. Me olemme ehtineet tutustua entiseen Woodstockissa käyneeseen hippiin sekä nuoreen ekologisesti elävään ja kasvisruokaa syövään pariskuntaan. Ja syöneet kilokaupalla ensin mainitun hipin itse kasvattamia tomaatteja, jotka maistuivat taivaallisilta. Tässä hieman teillekin.

Oh - It's big!

2009-09-11T18:49:00.000-07:00

Amerikan matkamme alkoi oikeastaan jo viisumihaastattelussa Helsingissä. Kävimme ensi kertaa lähetystöalueella ja tuntui kuin olisimme olleet ulkomailla. Palasimme keskustaan ratikalla. Takanamme istui amerikkalainen pariskunta, joka kommentoi kaikkea näkemäänsä avoimesti ja myönteiseen sävyyn. Kaarrettuamme Senaatintorille kuulimme takaamme lauseen -Oh! It´s big!

Ja isohan se on. Maa, autot, automarketit ja sen kansa ovat valtavia. Columbus on kuin holtittoman kokoinen Seinäjoki (ja kuka sanoi, ettei koskaan muuta Pohjanmaalle?). Ohio State University levittyy niin laajalle, ettei kampusta kävele ympäri. Pyörälläkin on tekemistä. Olemmekin polkeneet viimeisen viikon aikana enemmän kuin koko kesänä yhteensä. Onni on, että täällä voi sentään pyöräillä. Harva kuitenkaan tekee niin, ja koko kaupunki on luotu autoileville ihmisille. Kaikki liikkeet ovat keskittyneet kilometrien matkalle muutaman pääkadun varrelle tai suuriin ostoskeskuksiin. Niiden välissä olevilla alueilla ei ole lainkaan palveluita, ainoastaan asuntoja. Virastot eivät sijaitse keskustassa ihmisten ulottuvilla, vaan kauempana lähellä kehäteitä. Jos niihin yrittää pyrkiä bussilla, pitää tietää minne on menossa. Rakennukset kun eivät ole tien laidassa, vaan parkkipaikkojen takana.

Pyöräilijöille on kuitenkin varattu yksi oma tie, joka kulkee kaupunkia halkovan Olentagny-joen varrella. Sitä pitkin minäkin tulen pyöräilemään töihin ja juoksemaan iltaisin lenkkini. Fillarilla liikkuva kaupunkilainen on kuulemma melko uusi ilmiö täällä - mutta lisääntymään päin. Meistä tämä rintama sai pienen ja ärhäkän eurooppalaisen vahvistuksen.