Syömäloma

Voimme paksusti joulunpäivät. Perinteisten jouluherkkujen sijaan pöydässä oli peuraa. Vaikkei ruokaa ollutkaan sen seitsemää sorttia niin kuin äitien on tapana laittaa, navat paukkuivat. Söimme salmiakkia enemmän kuin koskaan (kiitos!). Joulun parhaasta lahjasta vastasi kummipoikani, jolta saimme itse tehdyn joululevyn.

Joulupäivänä nautimme kiinalaista kotiruokaa työkaverini luona. Menu oli yltäkylläinen. Alkupalaksi tarjottiin höyrytettyjä katkarapu- ja kasviskääröjä erilaisilla kastikkeilla (kuvassa). Niitä seurasi kirkaslieminen talvimelonikeitto, kalaa inkiväärillä ja valkosipulilla, porsaan kylkeä äidin perinteisellä reseptillä ja jotain tuntematonta vihannesta osterikastikkeessa. Jälkiruoaksi nautimme I:n huolella valmistamaa arabialaista maustekakkua, jossa oli kunnon kerros kuorrutusta eikä kökön kökköä.

Herkuttelu jatkui tapaninpäivänä. Entinen kämppiksemme valmisti meille brunssin, jolla tarjottiin aniksella höystettyjä paistettuja munia sekä olutpannukakkuja, jotka ryyditettiin mustikkasiirapilla. Välissä käväisimme kotona päivällisellä ja jatkoimme iltaa elokuvien parissa napostellen makoisaa Wisconsinilaista juustoa, joka oli lohkaistu kokonaisesta kiekosta, jonka ex-kämppis oli saanut joululahjaksi. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa, muuten emme mahtuisi enää lentokoneen penkkiin.

Jouluksi uuteen kotiin

Teimme joulun alla päätöksen muuttaa omaan rauhaan, kun asunto, jossa vietimme kaksi ensimmäistä viikkoa, vapautui kollegani palatessa Eurooppaan. Sanoimme hyvästit kommuunille ja Clintonvillen keskiluokkaisille kulmille ja palasimme Victorian Villagen viehättävien puuleikkausten ja koristeellisten tiilitalojen keskelle.

Vuokraisäntä, joka oli ensimmäinen tapaamamme amerikkalainen, oli ilahtunut paluustamme ja istuimme hänen kanssaan yläkerran asunnossa juomassa teetä ja parantamassa maailmaa. Hän on puuseppä, joka keräilee vanhaa tavaraa. Kun Columbuksen keskustan vanhat kivitalot purettiin aikoinaan pilvenpiirtäjien tieltä, hän pelasti joitakin hienoja kivikoristeita, jotka nekin revittiin irti ja aiottiin murskata muun kivimassan mukana. Talon ympäristö on koristeltu näillä kuriositeeteilla. Isäntä muistaa, mistä talosta mikin pala on peräisin.


Uuden vuoden vietämme New Yorkissa. Meidän piti vierailla siellä jo ennen joulua, mutta kenttätyömatka ajoi aikataulussa edelle. Tällä kertaa pääsemme New Jerseyhyn saakka työkaverini kyydissä ja huristamme sitten kaupunkiin junalla. Kiitän jo nyt etukäteen neuvoista, minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Kuten oletettavissa, vierailemme museoissa ja lopun ajan käytämme hyvään ruokaan. Mutta ettei mennä asioiden edelle, hyvää joulua ja rentouttavaa lomaa!

Pakkasen puremia parannellessa

Kotiuduimme kenttätyömatkalta jo viikonloppuna, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Matka on aina matka, ja jos siihen vielä liittyy työntekoa ja toisten nurkissa yöpymistä, on se väkisinkin uuvuttavaa. Koska olimme liikkeellä autolla, tuli päälle vielä melkoisesti kilometrejä ja erilaisia maisemia. Minäkin jouduin ajamaan. Selviydyin hienosti jopa viisikaistaisella moottoritiellä! Pysähdyimme takaisin tullessa pariksi päiväksi Madisoniin ja söimme sunnuntailounaan paluumatkan varrella Chicagossa.

Koska emme ole mitään suurkaupungin sulavia sukkuloijia, nautimme melkoisesti pohjoisen rauhasta, metsistä ja pakkasesta. Erityisesti ” People’s Republic of Madison”, niin kuin sitä ylempänä kutsutaan, oli paikka meidän makuumme, vähän niin kuin Jyväskylä: kaupunki kahden järven välissä, paljon opiskelijoita, pyöräilijöitä ja kävelykatu keskustassa. Etelän myrskyjen takia Yhdysvaltain pohjoisosissa satoi paljon lunta ja näistä kinoksista voisi Suomessakin olla kateellinen. Muutama yksityiskohta paikallisessa rakentamisessa ja tiehallinnossa kyllä ihmetyttää. Edes Wisconsinissa ei osata rakentaa varaavia takkoja, eikä kiinnitetä huomiota talojen eristykseen. Joka toisen talon räystäät tippuvat, vaikka olisi paukkupakkaset. Ja jos sataa 40 cm lunta, siitä yritetään todellakin hankkiutua eroon teitä suolaamalla.



No, besserwisseröinti sikseen. Madridin leveysasteella sijaitsevan Columbuksen talvikelien jälkeen runsaan -20 celsiusasteen pakkaset olivat kuitenkin liikaa myös minulle. Sain pohjoisen reissun muistiaisena pakkasenpuremia kasvoihini. Arvatkaa huvittaako tuttaviani, joille olen hannestellut kaikenmaailman avantouinneista ja lumienkeleistä?

Suomalaiskylässä

Ajoimme kolmen osavaltion halki Pohjois-Wisconsiniin pieneen 400 asukkaan kylään nimeltä Brantwood. Täällä sijaitsee yksi maatila, jonka omistaa amerikansuomalainen Palmquistin pariskunta. Kun saavuimme pihaan ja ehdimme kätellä isäntäpariskunnan, meille kerrottiin, että kylässä juhlitaan suomalaista itsenäisyyspäivää. Pääsimmekin hetken perästä perinteiselle lihakeitolle ja riisipuurolle iloiseen seuraan. Matkalla jutellessa selvisi, että I:n isoäiti on kotoisin saman järven rannalta kuin tämän tilan entinen renki. Teemme parhaillaan sukuselvitystä ja soittelemme kotopuoleen, josko asia selviäisi tarkemmin ja voisimme tarkistaa, miten läheisestä sukulaisuudesta on kyse.

Juhlissa meille tuli juttelemaan useampikin suomea taitava vanhempi ihminen, yhteensä noin viisi. Suomalaisia sukujuuria löytyy joka toiselta kyläläiseltä, mutta kieli on unohtunut matkan varrelle. Sauna- ja ruokakulttuuri on osin säilynyt, ja monet ihmiset pitävät yhteyttä suomalaisiin sukulaisiinsa. Aiomme viipyä täällä muutaman päivän, jotta I ehtii haastatella kylän metsästäjiä. Majoitumme pihapiirin hirsimökissä. Pakkasta on kymmenkunta astetta ja luntakin hitunen. Vielä kun pääsisi saunaan...

Laitan kuvia jälkikäteen, sillä kuvien siirto koneelle ei onnistu ilman kotiin unohtunutta kaapelia.

Kenttätöihin Wisconsiniin

On taas aika pakata tavarat ja nähdä hieman laajemmin uutta mannerta. Suuntaamme viikoksi pohjoiseen Wisconsinin osavaltioon kenttätyömatkalle. Yritämme etsiä käsiimme suomalaisamerikkalaisia metsästäjiä, joita I voisi haastatella. Minä lähden matkaan harjoittamaan rakastamaani small talkia ja katsomaan löytyisikö joulufiilis lumisemmissa maisemissa. Otin mukaan hieman töitä, aion nauttia oman aineistoni lukemisesta erään suomalaisamerikkalaisen metsästysfarmin täysihoidossa sillä aikaa kun miekkoseni tutustuu perheyritykseen, sen omistajiin ja naapurustoon.

Myöhemmin ensi viikolla olisi tarkoitus tutustua myös Wisconsin-Madisonin yliopistoon ja osavaltion kehuttuun pääkaupunkiin, josta kämppiksemme on kotoisin. Hänen kuvailunsa perusteella kaupunki on varsinainen matkaajan unelma. Meidän pitää etsiä käsiimme tiettyä juustoa, vierailla sievissä ravintoloissa, nauttia siitä, että voimme kävellä paikasta toiseen ja imeä itseemme pohjoisen tunnelmaa. Eipä tarvitse kahdesta käskeä.