Hunanin nuudeleista amerikkalaisen keittiön makeisiin kummajaisiin

Yhdysvalloissa on päässyt maistelemaan kiitettävästi erilaisia etnisiä ruokia. Vaikka ulkona syöminen onkin halpaa ja kätevää, parhaat makuelämykset olemme kyllä saaneet erilaisista kotiruoista ystävien itsensä valmistamina. Jatkoimme tutustumista kiinalaiseen kotiruokaan folkloristiystävämme Ziyingin luona. Hän on kotoisin Hunanin maakunnasta Etelä-Kiinasta ja valmisti meille provinssin erikoisuutta eli itse tehtyjä nuudeleita. Koska kokki valmisti liemen lisäksi neljää erilaista soossia, tarvitsi hän hieman apuamme nuudeleiden kaulitsemisessa ja venytyksessä. Puuha oli yllättävän helppoa ja erittäin hauskaa, eikä tuoreiden taikinalierojen makua voita mikään!

Nuudeleiden perään nautimme jäätelöä mansikoiden ja suklaafudgen kera. Makea herkku valmistui perjantaipäivän ratoksi työpaikkani mikroaaltouunissa. Työtoverini halusi piristää päiväämme ja demonstroida kondensoidun maidon monimuotoista käyttöä. Joku varmaan muistaa, että olen hehkuttanut tuota valkeata herkkua kahvin kanssa nautittuna. Tutustuin siihen Espanjan vaihdon aikana. En tosin tiennyt, että sitä saa myös sokeroimattomana ja että sen avulla voi leipoa maailman parhaita korvapuusteja (sen opin eräältä professorilta Wisconsinissa). Kondensoitu maito (täällä arkisemmin canned milk) muuttuu nopeasti joko fudgeksi tai dulce de lecheksi pienin konstein. Jos sokeroidun herkun keittää sellaisenaan vedessä (ja on todella varovainen, ettei säilykepurkki räjähdä!), saa purkillisen kuumaa kinuskia. Jos taas ottaa sokeroimatonta säilykemaitoa ja lisää joukkoon voita, suklaata sekä tomusokeria ja tuikkaa sekoituksen mikroon (4x 5 min, välissä sekoitetaan), on kulhossa kohta pian kuumaa suklaalevitettä, johon voi vaikkapa dipata hedelmiä ja mansikoita tai nauttia herkun jäätelön kera. Mistäkö tätä säilykemaitoa sitten saa? Suomesta sitä on hieman vaikea löytää, kenties jostain etnisistä kaupoista löytyy venäläistä versiota. Etelä-Euroopassa on saatavilla myös tuubiversioita, usein tosin valitettavasti Nestlén markkinoimana.

Jottei tämä ruokaraportointi herättäisi epäreilusti näläntunteita ja makeanhimoa, voisin kertoa tähän loppuun myös eräästä tuotteesta, joka voitaisiin luokitella myös ruokahalua vähentäväksi laihdutuslääkkeeksi tai jopa biologiseksi aseeksi. Amerikassa on nimittäin aikoinaan keksitty säilöä mitä vain purkkeihin, myös universumin pahinta leipää. Siinä on paikallista ruokosokerista tehtyä siirappia, jota ei myöskään pidä erehtyä käyttämään missään muodossa. Syötäviä siirappeja on runsaasti ja purkkien kyljissä lukee syrap, ei molasses, joka on siis juurikin tuota ruokosokerista tehtyä luotaantyöntävää mönjää. I luonnehti säilykeleivän hajun muistuttavan ensisijassa nuuskaa. Paahdettuna siitä leviää huoneistoon saunanlauteiden tuoksu, ja vaikka pinta paahtuu, leipä jää sisältä ällöttävän tahmeaksi. Ainoa mahdollinen tapa saada se kurkusta alas on laittaa päälle reilu kerros maustamatonta tuorejuustoa ja pitää suu syödessä kiinni. Tämä olisi härski tuliainen jollekin ystävälle, joka ei ole lukenut ahkerasti tätä blogia!

Kevään ohjelma

Jauhan vielä vähän tästä keväästä, mutta tällä kertaa lähinnä suunnitelmista tulevan kahden kuukauden varalle. Meillä ei todellakaan ole sen kauempaa aikaa käytettävänä, vaan kesän kynnyksellä pitäisi palata Suomeen. Kävimme eilen läpi kalenterimme ja laitoimme pakolliset menot ylös. Sekaan ripottelimme retkiä ja juhlia. Taitaa tulla aika tiivis rupeama.

Huhtikuun osalta kaikki on selvää ja täyttä. Ensi viikolla eli keskellä pääsiäistä, jonka aikana kellään ei ole ylimääräistä lomaa, on FSA:n eli OSU:n folkloristiikan jatko-opiskelijoiden järjestön ja Indianan yliopiston vastaavan järjestön organisoima seminaari Contact: The Dynamics of Power and Culture. Pidän siellä esitelmän ja olen muutenkin mukana järjestelyissä. Heti perään tulevat vieraamme Suomesta, ja kaupungin esittelyn ohella matkaamme Amishien asuinsijoille itäiseen Ohioon. Saatamme vieraamme Pittsburghiin ja jatkamme siitä Niagaran putouksille ja ylitämme Kanadan rajan. Seuraavana viikonloppuna minä lähden Kaliforniaan ja I valmistautuu alkavaan kalkkunan metsästyskauteen. Villejä helttaa heiluttavia otuksia ei ole metsissä kovin runsaasti. Tiedossa on siis haasteellista väijymistä. Kun minä saavun kotiin ruskettuneena ja rentoutuneena, lähtee man the hunter omalle matkalleen saalistamaan jotain messevää riistaa jonnekin, suunnitelmansa eivät ole vielä täysin selvillä. Sitten olemmekin melkein vapussa, jonka suunnittelimme viettävämme täällä Columbuksessa.

Toukokuulle liputimme vielä läksiäiset, patikkaretken läheisille Hocking Hillseille sekä Serpent Moundille ja runsaasti järjestelyjä sekä pakkaamista. Töitäkin pitäisi ehtiä tehdä: lukea kaikki ne kirjat ja artikkelit, joita en voi viedä mukanaan, pitää tutkijakollegoille esittely väitöskirjan sisällöstä ja osallistua kevään viimeiselle folkloristilounaalle. Huh huh!

Loppuun pakollinen raportti kevään etenemisestä… Täällä on silmuja, nuppuja ja tuoksuja ilmassa!

Pessimisti ei pety

On tähän kevään tuloon sitten vaikea asennoitua. Opiskelijat menivät aivan villeiksi ensimmäisistä auringonsäteistä, pukeutuivat shortseihin* ja ryhtyivät viskomaan frisbeetä jokaisella vähänkin vihertävällä läntillä kampusta. Tuttu proffa piti luentonsa ulkona ja sai lentävästä lätystä päähän. Minä en ole vielä tohtinut nurmikolle istuskelemaan, olen vain viivähtänyt kodin takapihan puutarhatuolilla. Minun sisäinen kelloni sanoo, että olisi tiedossa hankikantoja ja hyviä hiihtokelejä. Pukeudun joka aamu liian paksusti, kiedon huivin kaulaan ja tepastelen kampukselle, missä puolialaston nuoriso jo palvoo aurinkoa. Ja minulla on hiki. Mutta ajattelen vahingoniloisena heidän saavan kevät flunssan tai vähintään astuvan sandaaleissaan nurmikolle sulaneeseen koirankakkaan (joita muuten on todella vähän näkyvillä).

Söimme työkaverini kanssa muutama päivä sitten lounaamme ulkona. Istuimme viileälle kivipenkille ja minä heti laittamaan villatakkia takapuolen alle. Työkaverini tiedusteli, miksi ihmeessä teen niin. Minä selittämään virtsatulehduksen mahdollisuudesta. Vaikka kollegalla on ikää tuplaten minuun verran, ei hän ollut ikinä kuullutkaan moisesta, eikä selityksestä huolimatta ymmärtänyt, mikä tulehdus on kyseessä ja miten se nyt istumiseen liittyy. Jotkin sairaudet ja varoitukset ovat siis ilmeisen sääolosuhdesidonnaisia.

Tyytyväisenä katselin tänään säätiedotusta. Taitaa olla takatalvi luvassa. Sellainen kuulemma tulee täällä aina maaliskuussa ja joka kerralla se on yhtä yllättävää ja epämiellyttävää. Minäpä olen varustautunut. Kaikki lämpimät ja vedenpitävät vaatteet ovat yhä käsillä. Sehän nyt on selvää, että vielä vappuna voi sataa lunta.

*Shortsit, sellaiset mahdollisimman niukat trikooshortsit, joissa on yo:n logo, ovat täällä varsin tavallinen päivittäinen vaatetus college-opiskelijalle. Niiden kanssa voi vaikka laittaa hupparin ja talvisaappaat. Sellaiset muodottomat isot möhkäleet, mikä-niiden-nimi-nyt-onkaan, jotain mokkajäljitelmää. Syliin kasa kirjoja ja muutama vihko. Ja eikun luennolle.

Grillikausi avattu

Viime viikko hurahti melkoisen vauhdikkaasti, kun aurinko paisteli ja lämpö kohosi jopa lähelle 20 kymmentä astetta. Perjantaipäivänä kaikki ihanuus sitten loppui kunnon ukkoseen. Siitä huolimatta istuimme naapurin ja vuokraisännän kanssa takapihalla sateenvarjojen alla nuotion äärellä ja grillasimme pitkään säästämääni Wisconsinista hankittua leipäjuustonlohkaretta. Se on oikein hyvää, vain vähän kotimaista versiota suolaisempaa.

Juhlalle oli aihetta. Kevääntulon lisäksi vuokraisäntämme oli saanut syöpälääkäriltään terveen paperit. Siinä sitten suunnittelimme porukalla, mitä kaikkea puutarhaan voisi laittaa kasvamaan ja mitä voisimme myöhemmin keväällä yhdessä grillata. Sateen yltyessä innostuimme myös vierailemaan jokaisessa tämän talon asunnoista. Saimme kuulla, miten ne remontoitu ja mistä mikin huonekalu ja puuleikkaus ovat peräisin. Samalla tutustuin paremmin naapuriimme, joka on oikein ystävällinen puutarhuriksi opiskeleva rouva. Hänen ujo kissansakin äityi seuralliseksi ja tuli mukaan opastetulle kierrokselle viktoriaaniseen arkkitehtuuriin.

Jottei kellekään tulisi kovin kade mieli, mainittakoon, että kelit hieman viilenivät, ja uusi viikko piti taas aloittaa hanskat kädessä. Kevätkengillä pärjäilee silti hyvin, ja minun kävelyvauhdillani ne hanskatkin voi poistaa muutaman korttelinvälin jälkeen. En ole tavannut täällä montaakaan nopeampaa kävelijää. I väittää, että tahdin takana on kilpailuvietti. Minä taasen huomauttaisin, että yritän vain olla ajoissa tapaamisissa ja harrastaa samalla sitä kovasti kehuttua hyötyliikuntaa. Kompensoin siis huonoja tapojani, taipumusta myöhästyä ja syödä paljon. Grillikausi here I come.

Vaarallinen arki osa 2

Päivä alkoi eilen melkoisen ikävästi, kun sain aamun varhaisina tunteina kollegalta tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, että OSU:n kampuksella on ammuskeltu, mutta tilanne on hallinnassa. En saanut enää nukuttua viestin jälkeen vaan jouduin avaamaan koneen ja ottamaan asiasta selvää. Kävi ilmi, että yliopiston oma työntekijä oli ampunut esimiehiään ja itseään kampuksen keskellä sijaitsevassa huoltorakennuksessa. Ampuja ja yksi uhreista kuolivat, toinen uhri haavoittui vakavasti. Kaikki osalliset olivat keski-ikäisiä miehiä.

Tuntui melkoisen karmivalta lähteä töihin, mutta internet-sivujen mukaan kaiken luvattiin toimivan normaalisti, joten eipä siinä muuta kuin leijonan kitaan. Viime päivinä on ollut lämmintä, aurinkoista ja keväistä. Se teki työmatkasta jotenkin epätodellisen: kaikkialla oli kaunista ja tuoksuvaa mutta vain hetki sitten samalla kukkivalla kampuksella oli tapahtunut kamalia.

En nyt ala soimaamaan täkäläistä työkulttuuria, enkä maan aselakeja, kun en tiedä niistä tarpeeksi, eikä syyttely auta ketään. Tyydyn vain toteamaan, että ihmiset taitavat nykyään olla melko hukassa, sekaisin ja yksin. Ilmiö on laajamittainen, eikä todellakaan rajoitu vain tämän maan rajojen sisäpuolelle. Madridissa vaihdossa ollessa kauhistelimme siellä riehunutta sarjamurhaajaa, Suomessa on ollut kouluampumisia ja muita vastaavia tapahtumia ja viimeisimpänä kauheutena joku keksi siepata ja haudata viattoman vauvan lumihankeen. Toivottavasti näiden ikävien tapahtumien jälkeen ihmiset osoittavat toisilleen välittävänsä ja tekevät osaltaan maailmasta hieman paremman paikan elää. Kiitos kaikille, jotka kommunikoivat kanssani eilen ja tänään!

Gallery hopping

Ehdin pyrähtämään lauantain sosiaalisten rientojen, Skype-treffien ja syntymäpäiväjuhlien, välissä kovasti kehuttuun kulttuuritapahtumaan Columbuksen keskustan kupeessa sijaitsevalla Short Northin alueella. Se sijaitsee hyvin lähellä asuntoamme, ja kerrankin sain nauttia siitä, että jonnekin tapahtumaan voi vain kävellä kotiovelta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä lauantaina taidegalleriat julkistavat uudet näyttelynsä, puodit pitävät ovensa auki ja kaduille tulvahtaa bändejä, performansseja sekä erilaisia kojuja, jotka mainostavat joko kansalaisjärjestöjen tapahtumia tai myyvät yksittäisten taiteilijoiden tuotoksia.

Ex-kämppikseni varoittivat, että gallerioissa voi olla tungosta ja ravintoloissa täyttä, mutta tänä vielä melkoisen viileänä iltana väkeä ei ollut ollenkaan liikaa. Taide, jota sitäkin hieman vähäteltiin etukäteen, osoittautui pääosin aivan loistavaksi kätten työksi ja luovuuden tuotteeksi. Näin iltapäivän aikana muutamia todella kiinnostavia maalauksia, yhden huikean akvarellin ja todella hulvatonta keramiikkaa. Osa töistä oli lisäksi sen hintaisia, että ilman rahtivaikeuksia olisin ilman muuta hankkinut jotain kaunista tulevan asuntomme seinälle. Tämä tapahtuma muistutti etäisesti Yläkaupungin yötä ja paikkasi sopivasti New Yorkin matkan jälkeen nuivettumaan päässyttä taiteellista sielunosaa. Sovimme ystävien kanssa, ettemme jätä kahta tulevaa galleria hyppelyä väliin, vaan annamme taiteen piristää päiväämme vastaisuudessakin.

Kenttätyölesken vaarallinen arki

I lähti pohjoiseen tapaamaan amerikansuomalaisia metsästäjiä. Minä jäin Columbukseen kartuttamaan väitöskirjaa. Viime aikoina olen liikkunut entistä rajatummalla alueella, eteläisen kampuksen kupeessa neljännen ja seitsemännentoista avenuen välillä. Sen sisälle mahtuu työpaikka, kirjasto, sopiva juoksulenkki, muutama lounaspaikka sekä kampuksen liikuntakeskus. Joudun kuitenkin poistumaan kuplastani hankkiakseni ruokaa ja toimittaakseni muutamia muita arkisia askareita. Tähän saakka olen tehnyt sen hyvässä ja turvallisessa seurassa, välillä myös kyydissä, mutta nyt on selviydyttävä muutama viikko omillaan, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin olisin joku diplomaatin rouva Kolumbiasta, jonka autonkuljettaja on ottanut lopputilin ja henkivartija on lähtenyt Amerikkaan. Mutta kun täällä on oikeasti vaarallista ja vaikeaa liikkua kävellen tai pyörällä, etenkin pimeällä.

Tänään kaivoin pyörän talvinaftaliinista, sillä suuntasin työpäivän jälkeen kampaajalle. Se ei ole kovin kaukana, mutta kävellen matkaan työpaikalta hiusmuotoilijani eli stylistini Jennan tuoliin olisi kulunut noin neljäkymmentä minuuttia ja takaisin kotiin olisin ehtinyt noin tunnissa. Vaikken olekaan tavoitellut erityistä tehokkuutta täällä oleskellessani, päätin kuitenkin polkea parturiin, jotta ehdin kotiin ennen pimeää. Ounastelin, että parin viimeisen päivän aikana näyttäytynyt etelän aurinko olisi sulattanut kaupungin ainoan pyörätien, joka olisi vienyt minut sopivan lähelle määränpäätäni. Niinpä olikin, mutta se oli kas vain suljettu jonkun viemäriputken tai muun maanalaisen tuubin korjaustyön vuoksi. Pyöräilijät ohjattiin kiertoteitse kohti kaupungin pohjoisia osia. Pyöräilijän kuvilla varustetut kyltit ohjasivat minut kuitenkin kahdesti kaupungin vilkkaimmalle pääväylälle, joka on kaksikaistainen ja jolla ajaa katkeamaton letka toinen toistaan suurempia kaupunkimaastureita ja pick upeja. Minun pääni ei kerta kaikkiaan kestä ajaa hullujen amerikkalaisten kuskien välissä. Suurin osa kun ei tunne pyöräilijän käsimerkkejä, eikä käytä koskaan vilkkua, varsinkaan kaistaa vaihtaessa. Rikoin siis (taas) lakia ja pyöräilin muutamaan otteeseen jalkakäytävällä. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi niin harva pyöräilee täällä töihin. Se on vaarallista, jopa mahdotonta, ellei satu asumaan kaupungin ainoan pyörätien varrella. Kävely ei myöskään ole järin houkutteleva vaihtoehto, kun kello kuuden jälkeen hiipivän pimeyden rikkovat ainoastaan edellä mainittujen autotyyppien ohitse pyyhältävät ajovalot. Katuvaloja kun ei ole lainkaan. Ei se ole ihan pelkkää hannestelua, että Suomessa on helppoa ja turvallista asua. Kaltaiseni metsästyskausi- ja kenttätyöleski voi viettää siellä kutakuinkin täysipainoista elämää.

Palattuani kampaajalta jäin vastentahtoisesti kotiin, sillä en uskaltanut lähteä kauppaan kävellen pimeän tultua. Tein luultavasti viisaan valinnan. Mutta en voi olla ihmettelemättä, miten 2 miljoonaa ihmistä voi asua näin. Yksi asia lisää listaan kohtaan Suomesta Amerikkaan: pyörätiet ja katuvalot.