Kenttätyölesken vaarallinen arki

I lähti pohjoiseen tapaamaan amerikansuomalaisia metsästäjiä. Minä jäin Columbukseen kartuttamaan väitöskirjaa. Viime aikoina olen liikkunut entistä rajatummalla alueella, eteläisen kampuksen kupeessa neljännen ja seitsemännentoista avenuen välillä. Sen sisälle mahtuu työpaikka, kirjasto, sopiva juoksulenkki, muutama lounaspaikka sekä kampuksen liikuntakeskus. Joudun kuitenkin poistumaan kuplastani hankkiakseni ruokaa ja toimittaakseni muutamia muita arkisia askareita. Tähän saakka olen tehnyt sen hyvässä ja turvallisessa seurassa, välillä myös kyydissä, mutta nyt on selviydyttävä muutama viikko omillaan, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin olisin joku diplomaatin rouva Kolumbiasta, jonka autonkuljettaja on ottanut lopputilin ja henkivartija on lähtenyt Amerikkaan. Mutta kun täällä on oikeasti vaarallista ja vaikeaa liikkua kävellen tai pyörällä, etenkin pimeällä.

Tänään kaivoin pyörän talvinaftaliinista, sillä suuntasin työpäivän jälkeen kampaajalle. Se ei ole kovin kaukana, mutta kävellen matkaan työpaikalta hiusmuotoilijani eli stylistini Jennan tuoliin olisi kulunut noin neljäkymmentä minuuttia ja takaisin kotiin olisin ehtinyt noin tunnissa. Vaikken olekaan tavoitellut erityistä tehokkuutta täällä oleskellessani, päätin kuitenkin polkea parturiin, jotta ehdin kotiin ennen pimeää. Ounastelin, että parin viimeisen päivän aikana näyttäytynyt etelän aurinko olisi sulattanut kaupungin ainoan pyörätien, joka olisi vienyt minut sopivan lähelle määränpäätäni. Niinpä olikin, mutta se oli kas vain suljettu jonkun viemäriputken tai muun maanalaisen tuubin korjaustyön vuoksi. Pyöräilijät ohjattiin kiertoteitse kohti kaupungin pohjoisia osia. Pyöräilijän kuvilla varustetut kyltit ohjasivat minut kuitenkin kahdesti kaupungin vilkkaimmalle pääväylälle, joka on kaksikaistainen ja jolla ajaa katkeamaton letka toinen toistaan suurempia kaupunkimaastureita ja pick upeja. Minun pääni ei kerta kaikkiaan kestä ajaa hullujen amerikkalaisten kuskien välissä. Suurin osa kun ei tunne pyöräilijän käsimerkkejä, eikä käytä koskaan vilkkua, varsinkaan kaistaa vaihtaessa. Rikoin siis (taas) lakia ja pyöräilin muutamaan otteeseen jalkakäytävällä. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi niin harva pyöräilee täällä töihin. Se on vaarallista, jopa mahdotonta, ellei satu asumaan kaupungin ainoan pyörätien varrella. Kävely ei myöskään ole järin houkutteleva vaihtoehto, kun kello kuuden jälkeen hiipivän pimeyden rikkovat ainoastaan edellä mainittujen autotyyppien ohitse pyyhältävät ajovalot. Katuvaloja kun ei ole lainkaan. Ei se ole ihan pelkkää hannestelua, että Suomessa on helppoa ja turvallista asua. Kaltaiseni metsästyskausi- ja kenttätyöleski voi viettää siellä kutakuinkin täysipainoista elämää.

Palattuani kampaajalta jäin vastentahtoisesti kotiin, sillä en uskaltanut lähteä kauppaan kävellen pimeän tultua. Tein luultavasti viisaan valinnan. Mutta en voi olla ihmettelemättä, miten 2 miljoonaa ihmistä voi asua näin. Yksi asia lisää listaan kohtaan Suomesta Amerikkaan: pyörätiet ja katuvalot.