Kuuntelin eilen salilla kahden amerikkalaisen opiskelijan ihmissuhdehuolia ja juttelua viikonloppusuunnitelmista. Soudimme viereisissä laitteissa, eikä heitä tuntunut haittaavan lainkaan, että ympärillä oli monta muutakin kanssaurheilijaa. Toinen purki edellisen päivän riitaa avopuolison kanssa ja pohti samalla, miten ympäristön paineet vakiintua ja perustaa perhe tuntuvat vaivaamaan parisuhteen toista osapuolta kovasti. Keskustelukumppani oli hyvin ymmärtäväinen, ja sanoi, että ystäville on hyvä purkaa vastakkaisen sukupuolen aiheuttamia turhautumia. Dood, been there, done that. Hän myös ehdotti, että jospa mennään sunnuntaina porukalla kirkkoon, niin ei sitten tule tämä sama asia esille siinä ympäristössä, vaan voi rentoutua hyvässä seurassa. Keskustelijat olivat vähän yli parikymppisiä nuoria miehiä.
Seuraavan dialogin taas satuin kuulemaan matkalla kotiin. Kaksi naista ihmetteli tuohtuneena, miksi nykyajan nuoret ovat niin vaativaisia ja röyhkeitä. Heillä kun ei ole vielä elämänkokemusta, eivätkä he tiedä mitään todellisesta työnteosta ja vastuunkantamisesta. Heille pitäisi kuulemma opettaa, mitä oikea elämä on. Puhujien ikä oli arvioni mukaan jopa alle kaksikymmentä. Kenestä he oikein mahtoivat puhua? En myöskään voinut olla hymyilemättä ajatukselle, että joku kohtuullisen varakas isäpappa se maksaa näidenkin nuorten naisten koulutuksen, mikäli he kuuluvat enemmistöön amerikkalaisia perustutkinto-opiskelijoita OSU:ssa.
Omista tunteista, uskonnosta ja henkilökohtaisista mieltymyksistä puhuminen näyttää sujuvan tämän maan asukeilta, samoin kuin hellittely ja alituinen vakuuttaminen siitä, miten tärkeitä läheiset ihmiset ovat. Minä en ole koskaan kertonut työkavereilleni, kuinka paljon rakastan puolisoani. He olisivat varmaankin melkoisen vaivautuneita, jos ottaisin asian esille tuon tuosta. Amerikkalaiset ystävämme kertoivat tuossa taannoin, että heistä on tavattoman hauskaa, kun I. käyttää ilmaisua ”quite ok”. Se kuulostaa kuulemma oudolta. Tulimme siihen tulokseen, että ihan hyvä tai kelvollinen merkitsee heille kurjaa tai epäonnistunutta. Heille kun asiat ovat yleensä ”awsome” tai ”great”. Ja mehän emme tunnetusti ylisanoja tuhlaa. Kuuluuhan eräs vitsi suomalaisesta avioliitosta seuraavasti: Vaimo valitti miehelle, ettei ole enää varma, rakastaako mies häntä. Mies kun ei kerro tunteistaan, eikä muutenkaan kehu vaimoaan koskaan. Aviomies tähän, että on alttarilla mielipiteensä ilmoittanut. Vaimo voi olla varma, että on ensimmäinen, joka kuulee, mikäli tämä mielipide mihinkään muuttuu.
Se on hienoa, että kehutaan ja kannustetaan. Mutta onhan siinä myös jotain, että voi luottaa puolisonsa sanaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti