Maalaisserkku matkailee

Matkustimme vuodenvaihteeksi New Yorkin metropolialueelle, ensin New Jerseyhyn ja sieltä junalla kaupunkiin. Saimme hieman ohjeita suunnistamiseen sekä siellä asuneilta että aiemmin vierailleilta. Huristimme metrolla ja kävelimme enemmän kuin Columbuksessa neljän kuukauden aikana yhteensä. Se oli oikein helppoa ja mukavaa, mutta muutama pieni yksityiskohta jäi närästämään: missä muualla joutuu ostamaan metrokartan kovalla rahalla kuin Amerikassa? Eihän niitä voi jaella ilmaiseksi, sehän olisi sosialismia!

Kaupungissa oli kylmempi kuin osasimme odottaa. Jouduimme jopa jättämään välistä Brooklyn Bridgen tarjoamat maisemat. Mitenköhän merimiehet selvisivät moisessa tuulessa ja tuiskussa vuosisatoja sitten? Onneksi pakkassäässä oli tarjolla kaikenlaista lohdutusruokaa (comfort food): kuumia pähkinöitä, lämpimiä pannineja ja kaakaota. Tällä kertaa emme kuitenkaan voineet jonottaa kuuluisiin ruokailupaikkoihin (mikä on NY:n arkipäivää), sillä muuten olisimme jälleen saaneet pakkasenpuremia ja vilustuneet pahemman kerran. Sen sijaan vietimme suurimman osan aikaa kuuluisissa museoissa, joista nakutan vielä erillisen raportin erityisesti työkavereitani ajatellen. Sananen kuitenkin vielä muista paikoista ja Ison Omenan tunnelmasta.

Hedelmistä puheen ollen yövyimme New Jerseyn puolella Etelä-Appelsiinissa. Sen kyljessä sijaitsivat myös pelkkä Appelsiini sekä Itä-Appelsiini. Omenan puolella asuminen on melkoisen tyyristä. Vuokrat ja hotelliyöt maksavat maltaita. Me saimme hyvän vinkin majoittua vilkkaimman keskustan läheisyyteen rauhalliseen Tribecaan. Täytyy erikseen mainita, että hotelli Cosmopolitanin aamupalakahvila oli sievä ja palvelu oivaa (kahvilan ikkuna kuvassa). Sain aamupalaksi kaurapuuroa (ilman vaahterasiirappia!) ja makoisia hedelmiä. Jos ihmettelette, miksi syömme täälläkin tuota oivaa perusruokaa, voin kertoa, ettei kukaan pysty popsimaan pekonia, munia ja pannukakkuja seitsemää päivää putkeen – paitsi amerikkalaiset (ja se näkyy). Ihmiset ovat muuten hoikempia kaupungissa, jossa suurin osa käyttää liikkumiseen omia jalkojaan. Monilla oli myös turkasen kauniita ja persoonallisia vaatteita. Tuntui todella siltä, että olemme maalaisserkkuja Keskilännestä. Toisaalta olo oli myös kodikas: lähes jokainen vastaantulija puhui jotain muuta kieltä kuin englantia. Jouduimmekin hieman suitsimaan kärkeviä suomenkielisiä kommentteja, joita viljelemme yleensä kovin vapautuneesti. Hyvä niin. Törmäsimme viimeisenä päivänä suomalaisseurueeseen, jossa oli yllätys yllätys I:n tuttuja (ei sentään sukulaisia tällä kertaa)!