Appalakkien hyvä ihminen

Olen tehnyt mielenkiintoista matkaa amerikkalaisen kulttuurin ytimeen. Luin tutkimustani varten folkloristi Patricia Sawinin analyysin Appalakeilla* asuvasta kertojasta ja laulajasta Bessie Eldrethistä, joka kasvatti 11 lasta, teki erilaisia usein ruumiillisia töitä siivoamisesta, ruoanlaitosta ja lastenhoidosta maatilan pitoon ja metsätöihin. Sawinin mukaan Eldreth rakentaa identiteettinsä työn ympärille. Häntä kiinnostaa, miksi näin on, onhan pelkästään 11 lapsen kasvattaminen rankkaa puuhaa ja tarpeeksi tuomaan arvostusta 90-vuotiaalle isoäidille. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että nyt joku on kulkenut melko samanlaista polkua tutkimuksensa kanssa. Oli dialogista lähestymistapaa ja huomioita perinteisissä sukupuolirooleissa tapahtuneiden muutosten reflektoinnista. Mutta ennen pitkää huomasin merkittävän eron kulttuurisissa käsityksissä liittyen työn tekoon ja moraaliin.

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa sen enempää luterilaisesta työmoraalista tai protestanttisesta työetiikasta. Kyllähän kaikki tietävät, että meikäläisessä yhteiskunnassa arvostus ansaitaan kovalla, lähes hullulla työnteolla: Kärsi kärsi, korkeimman kruunun saat! Meillä ei kukaan ole tullut kyselemään sen perään, että mitäs sillä kaikella työmäärällä ansaitsit. Täälläpä sitä kysellään. Koska kaikilla on hypoteettinen mahdollisuus onnistua eli luoda tyhjästä omaisuus ja rakentaa elämästään kertomus, jossa noustaan ojanpohjalta rikkauksiin, pitää kovan työnteon myös näkyä tuloksessa. Talon pitää olla pramea, rouvan kuistilla ehtoisa ja peltilehmän autotallissa komea (niitä saa mielellään olla kokonainen lauma). Tämä kaikki liittyy myös uskontoon. Jos uskoo ja luottaa Jumalaansa, Herra siunaa. Jos ei tipu mannaa taivaalta, ei ole tehnyt tarpeeksi työtä, ollut tarpeeksi hyvä.

Patricia Sawinin haastattelema Bessie Eldreth ei tehnyt itselleen omaisuutta. Hän onnistui saamaan sen verran rahaa kasaan, että osti pienen palaan maata. Sille tontille hänen poikansa rakensivat pienen talon, jossa tyytyväinen isoäiti asusti edelleen kirjan ilmestymisen aikoihin. Kylään poikkeavalle Sawinille, joka näytti Eldrethistä kohtuullisesti menestyvältä, ainakin lukeneelta, mummon piti kuitenkin selitellä suhteellista köyhyyttään ja tavallisuuttaan. Että kristitty ja hurskas työnainen on oikeasti hyvä ihminen, vaikkei hän vietä eläkepäiviään Floridassa timangit kaulassa.

Meitäkin on muuten muutamaan otteeseen arvioitu varallisuuden, mahdollisen tulevan sellaisen, pohjalta. Eräs yritysjohtaja luokitteli meidät heti sen perusteella, voiko alallamme tehdä paljon rahaa. Tulos oli masentava. Folkloristiikka ja kulttuuriantropologia eivät vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan olen oppinut täällä melkoisen paljon omista tutkimusaiheistani työstä ja sosiaalisesta luokasta. Olen myös toipunut murska-arvioista, vaikka välillä I:n kanssa vitsailemmekin erilaisista rikastumisstrategioista. Ja onhan Lännessa kasvanut ystäväni ja kollegani sanonut useaan kertaan, että on oppinut minulta jotain, mitä pitää arvokkaana: tekemään itse ruisleipää.

Mutta hupsis, kuka tässä nyt todistelee ja mitä? Kenelle? Subjekti kietoutuu itseensä. Diagnoosi: liikaa työntekoa.

* Amerikkalainen folkloristiikka on alusta saakka rakentunut kolmen erityisen kansallisen teeman ympärille: Appalakkien eristyksissä eläneen kansan, Amerikan alkuperäisväestön sekä afrikkalais-amerikkalaisen kansanosan kokemusten ja suullisen kansanperinteen tallentamisen. Appalakit ovat olleet harvaanasuttua ja vaikeakulkuista seutua, jossa ajatellaan asuvan omanlaisensa ihmistyyppi ”real mountain people”, joka on ”säilyttänyt” omaa perinnettään kuin vienankarjalainen runorahvas.