Idaho – yllättäjä

Mitä odottaisit osavaltiolta, joka on maan suurin perunan tuottaja, joka elää maanviljelyn ohella kalankasvatuksesta sekä kaivosteollisuudesta ja joka on republikaanien vankkaa kannatusaluetta? Nähtyämme Yellowstonen ja Teton-vuoret laskimme Snake Riverin laaksoon ja ajattelimme, että matkamme hienoin osuus on kutakuinkin takanapäin. Mutta mitä vielä, Idaho osasi yllättää.


Alueen asukastiheys on pienempi kuin Suomessa, mutta pienessä Hagerman-nimisessä kylässä, jossa pysähdyimme, oli yksi parhaimmista ravintoloista, jossa olemme vierailleet täällä olomme aikana. Nautimme monipuolisesta salaattipöydästä ja maistelimme asioita, joita ei ihan joka ravintolasta saa: alligaattorin lihaa ja sammakonreisiä. Tämän lisäksi motellin omistaja suositteli meille alueen kuumia lähteitä, joiden vesi on suolaista, hieman emäksistä ja mineraalipitoista. Pääsimmekin kylpemään lämpimään veteen tähtitaivaan alla – ei hassumpaa!

Tämä ei vielä lopu tähän. Nautimme aamupalasta sievässä kahvilassa, jossa meille tarjoiltiin suolaista kaurapuuroa ja jumalaisen hyvää kahvia. Samassa paikassa oli myös myynnissä paikallisen kansanparantajan valmistamia ihmetuotteita, hauteita ja salvoja, jotka auttavat kuulemma esimerkiksi käärmeen puremaan. Minulla on nyt purkillinen appelsiinilla ja ruusuvedellä maustettua voidetta, jonka tuoksu saa minut joka päivä hyvälle tuulelle. Hagerman ei ollut koolla pilattu, siellä oli piskuisin koskaan näkemämme kirjasto (kuva alla, se oli valitty vuoden kirjastoksi Idahossa, mitä se sitten kertoneekaan paikallisten lukuinnosta!) ja todellakin vain nuo kaksi mainitsemaamme ravitsemusliikettä. Jos satutte vierailemaan seutuvilla, harkitkaa piipahtamista keskellä ei-mitään.

Suuri ja mahtava kansallispuisto

Vietimme Yellowstonen kansallispuistossa kaksi päivää matkamme keskivaiheilla. Alueen matkailuaktiviteetit, leirintäalueet ja matkamuistopuodit sekä monet tienpätkät olivat jo kiinni, joten emme nähneet aivan kaikkea mahdollista. Paikka teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Eläimiä ja luonnon erikoisuuksia bongaillessa aiempi ahdistuskin hieman helpotti. Vaikka onhan sitä vaikea ymmärtää, miksi tämän pohjoisen mantereen kauneimmat paikat on suojeltu vain näennäisesti: kaikkialle pääsee autolla ja jopa osa patikkapoluista on asfaltoitu. Uskoisin, että olisimme kokeneet kanjonin jylhyyden ja putouksen kauneuden huomattavasti voimakkaampana, jos olisimme joutuneet (saaneet) patikoida paikalle päiväkausia. Olimme kuitenkin onnellisia siitä, ettemme retkeilleet alueella parhaaseen turistiaikaan. Parkkipaikkojen ja ruokailupisteiden koosta päätellen kesän turistivirrat ovat valtavat.

Villieläinten, etenkin karhujen ja biisonien, vuoksi Yellowstonessa pitää liikkua varoen. Biisonit eivät väistä autoa, eivätkä siirry syrjään patikkapolulta (nimimerkillä kokemusta on). Niitä ei pitäisi yrittää lähestyä ollenkaan, etenkin poikasten seurassa nuo valtavat otukset ovat arvaamattomia. Tapasimme monta laumaa ruohokentillä ja nappailimme kuvia autosta tai riittävän etäisyyden päästä.


Yksi puhveliuros sattui kuitenkin eteemme metsässä. I:n mukaan pomppasin useita kymmeniä senttejä ilmaan nähtyäni otuksen. Peräännyimme samaa polkua kuin tulimme, enkä enää valittanut patikointiretkemme lyhyydestä.

Buffaloiden lisäksi näimme valkohäntäpeuroja, antilooppeja, wapiteja (hirven tapaisia laumaeläimiä) ja kojootin. Alueen ulkopuolella oli myös elämää. Black Hills kukkuloilla oli lumivuohia, tasangoilla ravasi villihevosia ja koloista kurkki uteliaita preeriakoiria. Todistimme ihmeeksemme kojootin metsästysonnea, yksi meni ja nappasi muina miehinä preeriakoiran aivan tien vieressä.

Koko kansallispuisto sijaitsee melko korkealla vuoristossa eikä alueella näkynyt juurikaan lehtipuita saati syksyn ruskaa. Maisema oli silti kaunis ja vaihteleva, vedet kirkkaita ja kivilajit erikoisia. Havumetsät olivat paikoin pahoin palaneet, mikä on tavallista luonnontilassa olevassa metsässä. Palot uudistavat kasvustoa; kärvähtäneille alueille kasvaa nopeasti monenlaista heinää ja puskaa eli hyvää syötävää alueen alkuperäiskarjalle sekä hirvieläimille.

Ennen visiittiämme en tiennyt, että jopa 60 % maailman kuumista lähteistä ja geysireistä sijaitsee Yellowstonessa. Niitä olisi voinut katsella loputtomiin. Osassa lähteitä elää erilaisia bakteereja, jotka värjäävät veden sateenkaaren värein. Yksi puiston kuuluisimmista lähteistä on nimeltään Old Faithful, ja se onkin nimensä mukaan melko pitkäikäinen ja tasaisesti purkautuva. Näitä kuvia katsellessa voin vieläkin haistaa vulkaanisen alueen rikinkatkun, se oli paikoin melko pistävä ja sai välillä jopa voimaan pahoin. Puiston keskustan arvellaan olevan yksi jättimäinen tulivuoren kraatteri, joka saattaa joskus maailman sivu ottaa ja pamauttaa tämän pallon pimeäksi. Ei siihen siis välttämättä tarvita ydinaseita.

Lännessä

En millään voinut pidätellä hymyä, kun saavuimme Rapid Cityn lentokentälle. Mihin ikinä katsoikin, näki kansanpuvussa astelevan cowboyn. Suupielet nykivät vielä usean päivän totuttelun jälkeenkin. Näimme heti alkuun myös muuta periamerikkalaista: tie Black Hills -kukkuloille vei Mount Rushmoren ohi. Emme kuitenkaan maksaneet kiskurihintaa siitä, että olisimme saaneet parkkeerata hyvälle kuvanottopaikalle. Neljän amerikkalaisen presidentin päät eivät ole aivan niin kiinnostavia kuin mahdollisuus nähdä villejä biisoneita... Black Hills kukkulat olivat aikoinaan lakota-intiaanien (sioux) talven ajan tukikohta. Niiltä löytyi kuitenkin mineraaleja kuten lyijyä ja kultaa, ja niinpä ahneet valkoiset ottivat ne haltuunsa. Vierailimme yhdessä kaivoskaupungissa, Deadwoodissa, joka oli kuin Roope Ankan nuoruudesta. Vai mitä sanoisitte tästä katukuvasta, motellista ja peliluolista?

Deadwood on antanut nimensä myös tv-sarjalle. Kukkuloiden jälkeen ajelimmekin sitten tuntikausia tasangolla, mikä ei ollut lainkaan niin tylsää ja yksitoikkoista kuin saattaisi kuvitella. Todistimme nimittäin kojootin sieppaavan suuhunsa preeriakoiran, näimme komean maakotkan sekä ajelimme kahden hyvin erilaisen intiaanireservaatin läpi. Cheyenne-intiaanien piskuisella alueella näimme vaatimattomia tönöjä ja lukuisia autonromuja, kun taas Crow-heimon mittavat maat näyttivät kuin miltä tahansa karjankasvatusalueelta. Viimeistään jälkimmäisen reservaatin seutuvilla sijaitseva Little Bighorn Battlefield käänsi meidän matkalaisten ajatukset melko vakaviksi ja synkiksi. Legendaarinen taistelu, jossa intiaanit voittivat Istuvan Härän, Hullun Hevosen sekä monen muun päällikön johdolla kenraali Custerin joukot, on yksi niistä monista tapahtumista ketjussa, joka johti tasankointiaanien elämäntavan ahdinkoon. Yhdysvallat halusivat saada intiaanit asettumaan aloilleen ja mikäpäs siinä muu auttoi kuin tuhota heidän elantonsa ja ruokansa eli biisonit, joita varovaisten arvioiden mukaan eli tasangoilla noin 60 miljoonaa. Nykyään niitä elää villinä vain joitakin tuhansia muutamassa hassussa paikassa.

Luimme muuten edeltävällä folkloristiikan kurssilla muutaman tekstin kenraali Custerin hahmon kehittymisestä yhdeksi amerikkalaisuuden ilmentymäksi ja juhlituksi sankariksi. Yhtään vähäisemmäksi ei ole jäänyt intiaanipäällikkö Istuva Härkä (Lisää tietoa aiheesta Tampereen Vapriikki-museon häntä koskevasta näyttelystä). Viimeinen etappimme ennen Yellowstonea oli Cody, Wyoming, joka sekin liittyy tähän samaan legendojen ja tuhoamisen sekametelisoppaan, jota Villiksi Länneksoi kutsutaan. Kaupunki on nimittäin nimetty kuuluisan turkismetsästäjän ja showmiehen, William F. Codyn eli Buffalo Billin mukaan. Hänkin osallistui biisonien (ja välillisesti tasankointiaanien)joukkotuhoon, mutta on silti yksi juhlituimpia amerikkalaisia sankareita.



Codyssa sijaitsee tasankojen elämää esittelevä Buffalo Bill Historical Center, joka oli uuvuttavan kokoinen erittäin monipuolinen museokeskus. Siellä oli mahdollisuus tutustua taideosastoon, luonnontieteelliseen museoon, intiaaneihin keskittyvään näyttelyyn sekä Villin Lännen kavalkadiin. Kaikkia ei olisi ehtinyt kiertää yhden päivän aikana. Pitää mainita, että useissa museon näyttelyissä käytettiin hyväksi suullista kansanperinnettä, selvitettiin muun muassa sankaritarinan ja myytin luonnetta sekä kerrottiin, miksi menneisyyttä tutkittaessa on tärkeää kysyä muutakin kuin mitä tapahtui, miten ja milloin. Mutta varsin lupaavasta alusta huolimatta tämäkin museo esitti mielenkiintoisia ”totuuksia” esimerkiksi Buffalo Billin ja intiaanien hyvästä ja rauhanomaisesta suhteesta sekä intiaanien nykyelämästä reservaateissa. Näitä samansuuntaisia siloteltuja tarinoita löytyy tietysti kaikkialta. Täällä on helppo arvostella vierasta, vaikka saman ihmisluonnon tuotteita kaikki vainot ja tuhot taitavat olla. Myöhemmin on luvassa hieman keveämpää kerrontaa kokemuksista Yellowstonen kansallispuistossa (tässä tosin ei ole viidesosaakaan siitä ahdistuksesta, joka matkalaisten mielessä myllersi).

Kupla nimeltä Clintonville

Matkustimme folkloristituttavamme kanssa viime viikonloppuna Lodi-nimiseen pikkukaupunkiin Ohion pohjoisosiin. Siellä sijaitsevan puodin pihamailla pidettiin historiaharrastajien käsityömarkkinat. Olin jo pitkään odottanut pääseväni näkemään maailmaa Clintonvillen ulkopuolella. Kokemus olikin melko mieleenpainuva, hyvässä ja pahassa. Otetaanpa hampurilaismallin mukaan ensin hieman myönteistä sanottavaa, sitten se kriittinen osuus ja loppuun vähän tasoittelevaa kiitosta. Ohion lehtipuumetsät ovat taittuneet ruskaan ja maisemat olivat upeita. Seurakin oli hyvää, kaksi perinnekäsitöitä harrastavaa miestä keskustelivat innokkaasti erilaisista kiinnostuksen kohteistaan. Välillä saimme kuulla, miten työlästä on kääntää kiinalaista kansanperinnettä englanniksi ja miten merkkeihin perustuvaa sanakirjaa luetaan. Perillä markkinapaikalla oli kaikenlaista nähtävää: upeita mokkasiineja, taidolla valmistettuja mustaruutiaseita ja hienosti pukeutuneita historiaharrastajia. Tapasin myös muutaman kunnon tarinankertojan, jotka eivät lainkaan peitelleet taitojaan, kun kuulivat, että aksentilla englantia puhuva naisihminen on folkloristi.

Mutta… ystävälliset ja auliisti taitojaan esittelevät ihmiset olivat valitettavasti myös kiivaita aseenkanto-oikeuden puolustajia, avoimesti rasistisia sekä yleistiedoiltaan melkoisen rajoittuneita republikaaneja. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut, kun minun pidättyvää käytöstäni ja diplomaattisia vastauksiani pidettiin merkkinä siitä, että tulen valtiosta, jossa ei ilmeisesti ole minkäänlaista sananvapautta. Tarvitsin melkoisen monta terapeuttista keskustelua demokraattituttavieni kanssa, että toivuin siihen pisteeseen, että uskalsin lähteä matkalle länteen (täällä sitä ollaan tienvarsimotellissa). Tuohdun vieläkin, kun ajattelen, että tässä valtaisassa maassa asuu kymmeniä miljoonia sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita kertomaan vajavaisista ajatuksistaan ensimmäiselle vastaantulevalle. Eikö sillä vastaantulijalla ole mitään oikeuksia olla kuuntelematta?! Purettuani sydäntäni vielä eilen ja hoidettuani sieluni haavoja sain kuulla taistelutoveriltani I:ltä, että sieltä sitä kulttuurishokkia nyt pukkaa. Vaihetta kutsutaan vihan ja turhautumisen purkautumiseksi.


Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näimme paluu matkalla amisheja, jotka kaupittelivat tienlaidalla herkkujaan ja perinteisiä käsitöitään. Ostimme heiltä hienoja punottuja koreja sekä suussa sulavia makeisia. Amishit valmistavat myös kehuttua voita, maukkaita juustoja, hunajaa ja leivonnaisia. Heitä asuu runsaasti Ohion itäosissa sekä naapurissa Pennsylvaniassa. Palasimme lopulta suut makeina takaisin demokraattiseen Clintonville-umpioomme .

Onnistumisia ja hankaluuksia liikenteessä

Läpäisin tällä viikolla paikallisen ajotestin ja sain ajokortin, jolla voin todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Passia ei siis tarvitse kantaa enää kaikkialle. Olen ajanut autoa muutaman kerran, yhden pätkän jopa aivan yksin, mikä voidaan laskea hyväksi suoritukseksi kolme-nelikaistaisilla teillä. Automaattivaihteisiin on vielä tottuminen, oikea käsi ja vasen jalka tekevät omituisia itsenäisiä liikkeitään ja silloin tällöin olen aiheuttanut kyytiläisille sydämentykytyksiä pysähtymällä parkkipaikalle kuin seinään, kun vasen jalkani on löytänyt vierestään – ei kytkintä tietenkään – vaan jarrun. Liikenteessä pitää olla todella tarkkana, sillä täällä ei pidetä ajovaloja päällä valoisaan aikaan. Harmaat autot ilmestyvät kuin tyhjästä ja takana tulijaa ei huomaa peilistä lainkaan. Onneksi suurin osa arkisista asioista hoituu pyöräillen.

Jokapäiväistä liikkumista ekologisemmilla vaihtoehdoilla on kyllä hankaloitettu usealla järjettömällä järjestelyllä. Pyörissä ei ole rapakaaria (täällä sataa usein!) ja niillä pitäisi liikennesääntöjen mukaan ajaa noilla jo mainitsemillani kolmikaistaisilla teillä, ei missään nimessä jalkakäytävillä. Talsimiseen tarkoitetut luiskat ovat niin kapeita, että niillä hädin tuskin mahtuu ohittamaan vastaan tulijan. Bussilippu pitää maksaa työntämällä seteli automaattiin liikkuvassa bussissa (arvatkaa saako mistään sileitä seteleitä ja pystyykö ruttuisen saamaan sisään masiinaan ilman että kaatuu jonkun niskaan?), eikä samainen automaatti ei anna vaihtorahaa. Bussilippu maksaa sopivasti 1,50, eikä 50 sentin kolikoita ole tiettävästi olemassa. Keksisittekö te samanlaista listaa sieltä, missä asutte?

Suurin osa ihmisistä siis liikkuu autoillansa, jotka ovat ISOJA, kuten olen jo kertaalleen maininnut. Katsokaahan tästä kuvasta, miten meikäläisittäin tavallisen kokoinen auto hukkuu kahden Keskilännen maantielaivan väliin paikallisen rautakaupan pihalla.


Meidän japanilainen vuokra-automme on isoin ja uusin auto, jolla olen ajellut, ja sekin on täkäläisittäin pieni kirppu. Ensi viikolla joudumme ajamaan melkoisesti, sillä lähdemme torstaina länteen. Tarkoitus on lentää Rapid Cityyn, ajaa sieltä katsomaan Deadwoodin kullankaivajien kaupunkia, sitten Little Bighornin taistelutannerta, vierailla Codyssa Buffalo Bill Historical Centerissä, viettää muutama päivä kuuluisassa Yellowstonin kansallispuistossa ja päätyä lopulta Idahoon Boiseen, jossa pidetään American Folklore Societyn vuotuinen tapaaminen. Matka on pitkä, mutta maisemat ovat kuulemma huimat juuri tähän aikaan syksystä!

Kauheaa kilpavarustelua

Voi kauhistus. Kävimme ostoksilla rautakaupassa. Sinne oli ilmestynyt jo syyskuun puolella hyllymetreittäin mautonta joulukrääsää sekä piakkoin tarpeellisia Halloween-kauhistuksia.


Osa naapureista on jo aloittanut kapistusten ripustamisen puihin, verannalle ja kaikkialle muualle, mistä ne näkyvät hyvin naapuriin. Koristeista ei voi läheskään aina päätellä, kumpaa pyhää ne juhlistavat. Kurpitsat ovat selkeästi syksyisempään rientoon ja melkoisen sieviä.


Mutta monelle pihalle on perustettu hautausmaita hirtetyille vangeille ja kadotetuille sieluille. Olen tavannut myös hohtavia peuroja ja lentäviä vaaleanpunaisia possuja. Järjestämme Halloween-juhlat täällä kommuunissamme, ja kämppiksemme toivovat, että kaikki vieraat pukeutuisivat joksikin hahmoksi tai otukseksi. I:n ei kyllä tarvitse kuin ilmestyä paikalle peuranmetsästyskostyymissään. Siihen kuuluu aika villit sotamaalaukset ja hajustukset (naaraspeuran virtsaa). En tiedä jäisikö tänne enää sitten yhtään vierasta. Mutta juhlan tarkoitushan on kauhistuttaa muita ihmisiä. Vai olemmekohan me nyt ymmärtäneet aivan oikein?

Jään kauhulla odottamaan joulun pyhien saapumista. Mitenköhän noilla kaduilla voi silloin kävellä ilman aurinkolaseja? Ai niin, nyt taas unohdin, ettei täällä kävellä, vaan ajetaan autolla. Me aiomme ottaa joulunkin kenttätyönä. Matkustamme joulukuussa New Yorkiin katsomaan jouluvaloja ja -ruuhkia kämppistemme kanssa.

Paikallisia herkkuja

Salmiakin kaipuun jälkeen on paikallaan esitellä muutama uuden mantereen ja Keskilännen herkku, joihin olen ehtinyt reilun kuukauden mittaisen oleskeluni aikana tutustua.

Erilaisten ja erikoisten ruokien valikoimat ovat täällä ylipäätään huimat. Syöminen ulkona on edullista ja ravintoloita on joka lähtöön. Erilaisiin etnisiin ruokiin erikoistuneita marketteja on niin ikään lähes jokaisessa kadun kulmassa. Lainatakseni suomalaisen kollegani luonnehdintaa Columbus on kyllä aikamoinen maalaispitäjä mutta onneksi kulinaristinen sellainen.

Vaikkei paikallisella keittiöllä olekaan montaa alkuperäistä ja puhdasta omalaatuista makua, olen törmännyt täällä moniin erikoisiin yhdistelmiin, joita en olisi tullut itse ajatelleeksi. Yksi usean eri ruokalajin ja naposteltavan – niin suolaisen kuin makean – ainesosa on maapähkinävoi, jota on olemassa sileänä ja ruoskuvana, suolaisena ja makeana sekä aivan au naturel -versiona ilman minkäänlaisia lisäaineita. Tätä jälkimmäiseksi mainittua puhdasta pelkkiä pähkinän murusia sisältävää ja paikan päällä Columbuksessa valmistettavaa Crema-merkkistä tahnaa olemme ehtineet nauttia puolikkaan purkillisen. Sain tuotteen lahjaksi työkaveriltani, jonka kanssa jaamme kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leipomiseen. Eilisiltana tekaisin pähkinäisiävoileipiä ajatellen lehtipuuyhtymän toista osaa eli käyttäen kaverina maukkaita kypsiä avokadoja.




Kylmistä keleistä huolimatta (lämpötila putosi täällä muutamassa päivässä n. 15 astetta) minun on pakko mainostaa tässä yhteydessä myös Columbuksen parasta jäätelöbaaria, Jeni´s Ice Cream –nimistä yritystä. Heillä on valikoimassa todella yllättäviä makuyhdistelmiä sekä muutamia jaloja klassikoita. Osassa herkuista on ripaus suolaa ja toiset maustettu esimerkiksi juureksilla, yrteillä tai savun maulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuohenjuusto-kirsikka- tai laventeli-villimarjajäätelö? Vai maistuisiko illanratoksi kenties sittenkin suolainen kinuski? Halloween on tietysti edustettuna kurpitsavaihtoehdon myötä, ja jouluisiin tunnelmiin pääsee kanelisella omenasiiderisorbetilla. Tuliko vesi kielelle? Ehkäpä nämä terveiset saavat jonkun varaamaan lentolipun Yhdysvaltoihin?