Lista, kiitokset ja näkemiin

Lentomatkani Suomeen oli miellyttävin Atlantin ylitykseni tähän saakka. Kaikki lennot lähtivät ajallaan ja laskeutuivat jopa etuajassa. Terminaalit ja portit löytyivät helposti, kanssamatkustajat olivat ystävällisiä ja puheliaita ja yksi laupias kutsui jopa vieraanaan business-loungeen. Suomi näyttää kauniilta, pieneltä ja kaikin puolin tutulta. Luulen jokaista vastaantulevaa tutuksi. Aikaero väsyttää edelleen, ja elämä on muutenkin levällään.

Seuraavassa jokapäiväiseen elämään liittyvä kulttuurivaihtolistani, joka painottuu ruokaan ja kapineisiin. Jätän vaikeammin toteutettavat mentaliteettien muutokset ja politiikan kahvipöytäkeskusteluihin.

Amerikasta Suomeen:
Lemonade
Canned milk
Peanut butter
Brunssi
I:n lisäys: jousimetsästys

Suomesta Amerikkaan:
Rapakaaret ja ritsit
Pyörätiet
Viili
Katuvalot
Kuivauskaappi

Kiitos kaikille blogin lukijoille kommenteista ja seuraamisesta. Jatketaan tästedes teen ja sympatian parissa vallan kasvokkain!

Viime hetkellä

Juhlat on juhlittu. Järjestelyt ja pakkaaminen ovat loppusuoralla. Postitoimistoja lukuun ottamatta palvelu on ollut kaikkialla uskomattoman hyvää. Kaikki tarjoavat apuaan, eikä mistään ole viimeisen kahden viimeisen vuorokauden aikana tarvinnut huolehtia itse. Naapurini toi meille (veli ja ystävänsä kylässä) juuri kananmunia ja tuoreita muffinsseja aamiaiseksi. Ystävät ja työkaverit hakevat vielä viimeiselle aterialle ennen kuin saattavat joukolla lentokentälle.

Kaiken hulinan keskellä olen ehtinyt toimia turistioppaana. Olen ylittänyt itseni ajamalla kaikilla mahdollisilla moottoriteillä ja etsimällä velipojalle country-henkisiä esiintymisvaatteita. Pistäydyimme myös kaupungin ulkopuolella ihailemassa meikäläisen rautakauden aikaan eläneiden Ohion kummunrakentajakansojen aikaansaannoksia. Tapasimme matkalla amisheja ja pistäydyimme viehättävissä pikkukaupungeissa. Vieraani ovat päässeet tutustumaan amerikkalaisiin oikein olan takaa, maistelemaan tyypillisimpiä ruokia (kalkkunaa, keitettyä maissia, porsaan kylkeä…) ja puhumaan englantia. Entinen kämppikseni vei heidät eilen baseball-matsiin ja minä jäin pakkaamaan. Illalla pistäydyin viimeisen kerran Columbuksen parhaassa jäätelöbaarissa. Vaikka olo on hieman haikea, olen valmis palaamaan kotiin. Nyt alkaa olla aika kova ikävä kotiin. Kun pääsen perille, julkaisen vielä aiemmin mainostamani listan ja päätän tämän blogin elämän. Vielä pieni hetki.

Pitkät jäähyväiset

Viime viikonloppuna pidimme viralliset läksiäiset. Keli suosi puutarhajuhlia, ja vietimmekin ihanan illan takapihalla nuotion loisteessa. I kypsensi loput peuranlihat, jotka tarjottiin vieraille muiden grilliherkkujen sekä tuoreiden hedelmien kera. Jälkiruoaksi nautimme niin partiolaisten kehittämiä äkkimakeita kerroskarkkeja nimeltään s’more (nimi tulee sanoista some more) eli nuotiolla sulatettuja vaahtokarkkeja suklaapalan ja kahden voileipäkeksin välissä. Tuttavat olivat itse leiponeet myös juustokakkua sekä raparperimansikkapiirasta. Nam.

Juhlavieraina oli Columbuksen laaja folkloristiperhe, tämän talon muutkin asukit sekä muutama ystävä, joihin tutustuimme edellisen talon kautta. Nykyinen vuokraisäntämme oli juhlista innoissaan, laittoi puutarhan komeaksi, bluesia soimaan ja juhli iltamyöhään. Häntä ei juuri folkloristeista erota, ja moni kysyikin, mikä on hänen erityisalansa. Se on tietenkin materiaalinen kulttuuri ja erityisesti vanhat rakennukset;)

I.K. matkasi sunnuntaina kotomaahan tuhkapilvikatastrofin keskellä. Se kesti kauan, mutta hän kuitenkin pääsi perille kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa. Minulla taas on edessäni pitkät jäähyväiset, kekkerit toisensa perään. Mukavaa, mutta rankkaa.

Ohio, kuokka ja piikivi

Viimeinen yhteinen eheä viikonloppu ennen I:n lähtöä meni maalaistunnelmissa. Vierailimme Flint Ridge nimisessä paikassa, josta ihmiset ovat hakeneet vuosisatojen, jopa tuhansien aikana piikiveä nuolenkärkiinsä. Pääsimme jopa nakuttelemaan itse tuota terästäkin terävämpää ainesta piskuisen museon pihamaalla. Sen ympärillä levittäytyi vehreä lehtometsä, jonka kumpuileva maasto oli täynnä muinaisia kivilouhoksia sekä piikiven lastuja. Hetken tuntui siltä, ettei menneisyys ole kovin kaukana. Mutta kyllä lajimme onkin saanut melkoista tuhoa aikaan esi-isiin verrattuna. Täällä melko lähellä on tuhottu kokonaisia vuoria ja viime kuukausina yksi rannikko ekosysteemeineen. Meille kun ei mikään riitä.

Näimme kuitenkin retkellä palan hienoa maaseutua: vaalean vihreitä peltoja, maalaistaloja, murmeleita sekä sen tilan, jonka pihamailla I syksyllä metsästi. Kaunistahan täällä on. Paluureitin varrella nökötti myös tämän osavaltion käsittämätön maamerkki, joka vetää vertoja Tuurin kyläkaupan kauhistukselle. Ei liene tarpeen esitellä firman tuotantoa sen tarkemmin?


Kruunasimme Ohion maaseutu -teemapäivän syömällä kotosalla paikallista niukkojen aikojen herkkua nimeltään squirrel gravy. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen oravapaisti, jonka pistän vapaaehtoisesti poskeeni. Outoa porukkaa me ihmiset olemme: tapetaan ensin tasankojen biisonit hengiltä ja syödään sitten oravia.

Virkistävää ruokaa

Suosikkiaiheeni ruoka saattaa saada loppumetreillä liikaakin palstatilaa. Kuten tapoihini kuuluu, olen tehnyt listan ruokapaikoista, jotka tulee testata ennen lähtöä. Korkealla listalla oli ravintola, jonka kahvilassa kävimme jo syyskuussa, ja jonka illallismenua päätimme testata jo kauan sitten. Dragonfly ja lounasversio On the Fly sijaitsevat parin korttelin päässä lähellä kampusta. Kaksikko mainostaa ruokaansa organic neo vegan -sloganilla eli ovat luomuruokaa tarjoavia pääosin kasviksista koostuvan menun ravintoloita ihmisille, jotka haluava kannattaa kasvispitoisempaa ruokavaliota, mutta eivät ole täysin puritaaneja.

Olimme kuulleet paikasta pelkkää hyvää. Kahvilan lounaaksi tarjoamat pikkusuolaiset tiesimme herkullisiksi, mutta meidän asteikollamme riittämättömiksi (annokset olivat liian pieniä.) Illallinen sen sijaan yllätti luovuudellaan, kauneudellaan ja maukkaudellaan. Apetta oli sopivasti, jälkiruokaa emme jaksaneet enää popsia. Vaikka euron kurssi onkin kärsinyt, on ulkona syöminen edelleen edullista. Ja tässä vaiheessa kevättä sopinee jo hehkuttaa, miten ihanaa on istua ulkona terassilla keveämmissä vaatteissa ja sandaaleissa. Tämä ruokaelämys kipusi listan kärkisijoille. Erityisesti kaupan päälle tulleet kokin terveiset, pieni savulta maistuva pastasalaatti sekä suussa sulava keksi (passeli kulinaarinen naku) lämmittivät mieltä. Tällaistä ruokaelämystä pitää tavoitella vielä toistamiseen.

Maailman toreilta ja turuilta

Ukkosen ja sadekuurojen ryydittämään viikonloppuun sattui monta iloista ulkoilmatapahtumaa. Clintonville Farmer’s market kokosi paikallisia luomuviljelijöitä myymään kevään ensimmäisiä vihanneksia kuten parsaa, kasvihuoneessa hellästi kasvatettuja pienenpieniä tomaatteja ja monenlaisia leipomuksia. En voinut vastustaa itse leivottua kesäkurpitsakakkua, jota täällä leiväksi kutsutaan, enkä makeita tomaatteja. Ensi viikonloppuna haen nipun kauniita parsoja, grillaan ne ja voitelen eurooppalaisella ”kulttuurivoilla” (cultured butter eli meikäläisittäin normaali keltainen voi, ei valkoinen hajuton ja mauton kissanrasva).

Kampuksen puistossa pidetyillä keskiaikamarkkinoilla myytiin käsityöläisten tuotteita sekä erilaista outoa new age kamaa, annettiin ennustuksia, miekkailtiin, soitettiin luuttua ja syötiin kalkkunanreisiä. Keskiajan kanssahan tällä ei ollut liikaa tekemistä, mutta mitäpä siitä. Nautin paikanpäällä suosikkiani tuorepuristettua sitruunamehua (lemonade), napsin kuvia ja tervehdin keskiaikatutkijoita, joiden kanssa jaamme saman toimistotilan töissä. Eräs heistä harrastaa metsästyshaukkoja, toinen vanhoja keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kaikilla oli tietenkin asiaan kuuluvat asut jha sopivasti leikkimieltä markkinoida osaamistaan, tutkimustaan ja opetustaan.

Kaupungissa oli meneillään myös yksi juoksutapahtuma, yliopistolla kaikkien tutkimusalojen yhteinen jatko-opiskelijakonferenssi ja illalla aiemmin kuvaamani Gallery hop. Olisin mielelläni osallistunut kaikkiin, mutta en hallitse vielä jakaantumista moneen paikkaan yhtä aikaa. Pitäisiköhän tuo new age touhu ottaa sittenkin vähän vakavammin?

Lähtölaskenta

Viimeiset pidemmät matkat on nyt tehty. Viimeinen kuukausi Columbuksessa alkaa. On haikea olo. On paljon tehtävää. Monta kirjaa pitäisi ehtiä lukea, monta ravintolaa pitää vielä katsastaa, monta ystävää hyvästellä. Vaikeinta tulee olemaan työpaikan tiimistä luopuminen. Kokoonnumme lähimpien työtovereiden kanssa useita kertoja viikossa teen ja hyvän purtavan ääreen. Tällä viikolla nautimme raparperipaistosta sekä hunajasnapsit neuvotteluhuoneessa. Perjantaina on luvassa yhteinen vappupiknik. Laitoin alkuviikolla siman käymään. Rusinat ovat jo nousussa. Munkkien paisto jäänee, mutta aion valmistaa koriin sämpylöitä ja perunasalaattia.

Kahdesta työtoverista on tullut erityisen läheisiä. Toinen kyynelehtii jo lähtöäni aina kun se tulee puheeksi. Toinen osoittaa kiintymystään mitä uskomattomimmilla herkuilla. Molemmat tulevat taatusti käymään Suomessa, kunhan saavat kokoon tarvittavat lomat ja varat matkaan. Enkä ihmettelisi jos jompikumpi tai molemmat viipyisivät pidempään. Sen verran yhteistä puuhaa riittäisi. Veisin heidät sienimetsään ja marjaan, vaeltamaan ja mökille. He pitävät samoista asioista kuin minä ja ovat ihanan toimeliaita ihmisiä. Toiselta olen oppinut todella paljon kielestä, amerikkalaisesta kulttuurista, ruoasta, tavoista ja elämästä. Toinen on kasvanut Neuvostoliitossa, ja ymmärtää viehtymykseni metsään sekä slaavilaiseen melankoliaan. Siitä tietää, että on hyvien ihmisten ympäröimä, kun tuntuu vaikealta lähteä.

Sideways of Santa Barbara

Viikko Santa Barbarassa on vierähtänyt aamuisten juoksulenkkien, viinin maistelun ja maailman parantamisen merkeissä. Välissä on tehty hieman töitä, laitettu ruokaa naapurien tuomista itse kasvatetuista vihanneksista ja vierailtu paikallisella torilla hankkimassa muita tarpeellisia raaka-aineita. Tuore korianteri, lähialueella kasvatetut sitrushedelmät sekä ensimmäisen satokauden mansikat ovat olleet makoisia.


Tänään ajelimme läheisille vuorille ja viinilaaksoon, jossa otsikossa mainittu elokuvakin on kuvattu. Näillä main sijaitsee muuten myös edesmenneen popleganda Jacksonin Neverland. Matkalla katselimme ulkona laiduntavaa karjaa, näimme pellolla kojootin, metsässä kauriita ja levähdysalueella nopsajalkaisia viiriäisiä. Pienessä Olivosin kylässä oli useita pieniä puoteja (tasting room), joissa tarjottiin maistiaisia paikallisista viineistä. Hankin muutamia tuliaispulloja Columbuksen ystäville (valkoista ja punaista). Lisäksi mukaan tarttui tummaa suklaata.

Huomenna olisi tarkoitus tutustua Kalifornian kuuluun meksikolaisruokaan. Rannallekin pitää päästä, vaikka kevään tuulet vähän vilpoisia vielä ovatkin. Jos näköpiiriin sattuisi vielä delfiinejä, olisi minun lomani aivan täydellinen.

Californication

Lomailu sai jatkoa: viikko Kalifornian auringossa. Lentomatka oli miellyttävä, istuin ikkunapaikalla ja sää oli kirkas. Näin Appalakkien tummanvihreät vuoret, Texasin järjettömän kokoiset maatilat, New Mexicon ja Arizonan karut vuoristot, punaiset kanjonit ja autiomaat. Lopulta laskeuduimme Kalifornian vihreiden kukkuloiden yli ja näimme sinisen Tyynenmeren.

Kaikki näyttää täällä aivan toisenlaiselta: meksikolaistyylinen arkkitehtuuri rapattuine valkoisine pintoineen, palmut ja muut lämpimän ilmanalan kasvit, rannat ja ruskettuneet ihmiset. On helppo uskoa, että arki täällä tuntuu lomalta. Ystäväperheen isä käy surffaamassa, naapuruston lapset ihmettelevät ulkona ryömiviä liskoja sekä rannalla näyttäytyviä delfiinejä ja perheet grillaavat iltaisin patioilla. Opiskelijat ovat valinneet opinahjonsa ensisijassa sijainnin mukaan, asuvat kampuksen lähettyvillä vehreissä pihapiireissä, juhlivat iltaisin ja pyöräilevät aamulla luennoille.

Lounastimme eilen merenrantaravintolassa ja sain pitkästä aikaa herkullista kalaruokaa. Mahi mahi tai dorado eli kulta-ahven maistui makoisalta omenoista, mangoista ja paistetusta ruohosipulista tehdyn kuorrutuksen kera. Sen lisäksi tarjoiltiin vielä hedelmäsalaattia. Ensimmäiset päivät tässä osavaltiossa ovat kyllä olleet kaukana RHCP:n näkemyksestä. Kait sitä glitteriä, muovia ja pinnallisuutta löytyy toisaalta. Santa Barbara tuntuu kuitenkin aikasta ihanalta.

Kevät toi kevät toi…

Olisikin tuonut muurarin, hanslankarin taikka sen hampparin. Vaan OSU:n kampukselle se toi jotain sellaista, jonka olisin mielelläni jättänyt kokematta. Kävelin maanantaiaamuna pahaa aavistamatta töihin. Söin omenaa. Olin ajatuksissani, enkä reagoinut viereisiin kyltteihin. Varoittelivat kansanmurhasta? Osaatteko arvata mitä osa fundamentalistikristityistä pitää kansanmurhana? No aborttejapa hyvinkin. Omena meinasi tulla saman tien ylös, niin pöyristyttävää kuvamateriaalia lävähti silmille. Jos olet raskaana, sinulla on korkea verenpaine tai olet herkkä ihminen, älä lue eteenpäin. Kuvia en halua julkaista, vaikka ikuistinkin muutaman näkymän muistoksi. Minä en nimittäin halua kenenkään kokevan samanlaista oloa. Kuvat olivat tosin vain alkusoittoa sille, mitä myöhemmin seurasi. Sikiöiden lisäksi niissä oli kuvia keskitysleirillä kuolleista juutalaisista sekä Klu Klux Klanin uhreista. Kuvissa oli myös hakaristejä. Abortin tekijät ja vapaan aborttioikeuden kannattajat rinnastettiin suoraan natseihin ja muihin rotuhygieenikkoihin. Unfertile, Unwhite, Unborn.

Jäin sanattomaksi. Sitten tuli raivo. Kuinka kenelläkään on oikeus sanoa tuollaista julkisesti? Miksi nämä ihmiset haluavat aiheuttaa toisille pahaa mieltä? Miksi minulla ei ole oikeus kulkea rauhassa töihin ilman, että nämä ihmiset hymyilevät minulle tällaisen törkeän materiaalin ääressä ja haastavat keskusteluun? Siksi, että Amerikassa rakastetaan sananvapautta. Sananvapaus on täällä tärkeämpää kuin viharikosten torjunta, tärkeämpää kuin kenenkään mielenterveys, työrauha taikka kohtuullisuus. Veikkaan, että kampuksella kävelee päivittäin useitakin ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisista kokeneet abortin. Heistä tällainen tuntuu varmasti käsittämättömän pahalta. Entäpä keskenmenon saaneet, joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa?

Tulin todella surulliseksi. Kävin allekirjoittamassa vastakkaisella kadunpuolella seisseiden ihmisten adressin, jossa pyydettiin poistamaan loukkaava ja vihaan yllyttävä materiaali kampukselta. Tänään keskiviikkona julisteet olivat kuitenkin vielä paikallaan. Karmivia ajatuksiaan puolustavat ihmishirviöt olivat myös tarttuneet vielä järeämpiin aseisiin. He seisoivat julisteiden edessä solvaamassa toisella puolella seisovia nuoria ihmisiä sekä kaikkia ohi kulkijoita. Yksi heidän huudoistaan kuului: ”Go on and have free sex, you will eventually end up burning in hell!”

Tämä menee todellakin yli minun ymmärrykseni aivan kuin ministereiden uhkaaminen tai toiveet naispuolisten poliitikkojen joutumisesta väkivallan uhriksi. Suomessa on sentään vielä jokin roti olemassa, koska tämänkaltainen toiminta tuomitaan. Käsittämätöntä tässä Columbuksen tapauksessa on, että suurin osa opiskelijoista ja yliopiston työntekijöistä ajattelee täsmälleen kuten minäkin. Vaan asialle ei silti saada mitään. Tämä on kuulemma joka keväinen ilmiö. Kesällä kampus taas hiljenee. Kevään ajan ihmiset vain valitsevat toisen reitin työpaikalleen tai kulkevat nopeasti paikan ohi katse varpaissaan. Onneksi osa käyttää kuitenkin arvokasta aikaansa seisomalla kadun toisella puolella.

Kanada

Matkamme jatkui viininviljelyalueiden halki Kanadan puolelle. Tiesittekö, että Niagara Falls on suositun matkakohteen lisäksi myös suurehko kaupunki? Turistikuvat harvoin paljastavat, että vesimassojen pauhuja kuvaavan matkaajan selän takana siintelee pilvenpiirtäjien ketju, joka koostuu toinen toistaan kalliimmista hotelleista. Hakukoneiden tarjoamat tulokset ovat nekin hiljaa urbaaneista putouksista ja mainostavat lähinnä kymmenien kilometrien päässä sijaitsevia pieniä suojelualueita. Utuisen neidon koko ja vedestä syntyvä ääni olivat tietenkin vaikuttavia. Mutta kohteen tieteellisesti ensimmäisenä kartoittaneen suomalaisen Pietari (Pehr) Kalmin kokemus oli epäilemättä toista luokkaa, kun hän 1700-luvun lopussa vaaroja uhmaten matkasi virtoja ja metsäreittejä pitkin kuuluisien putousten luo intiaanioppaidensa armoilla. Suosittelen muuten iltalukemiseksi herran matkakertomusta Uutta maailmaa tutkimassa (SKS 2004), joka sisältää seikkaperäisiä havaintoja kasveista, maaperästä sekä uuteen maailmaan muuttaneiden emigranttien tavoista.

2000-luvun turistit ihmettelevät toisenlaisia asioita. Kuten sitä, että Kanadassa vessat ovat pesuhuoneita (washroom) lepohuoneiden (restroom) sijaan. Kanadassa on myös pienempiä autoja, enemmän pyöräilijöitä, korkeammat verot sekä runsaasti julkisia palveluja. He ovat siis lähempänä Eurooppaa, siirtyneet jopa meikäläisiin mittayksikköihin lähes kaikessa. Yhdysvallat vetää pitemmän korren vain hersyvästä ja lämpimästä asiakaspalvelusta. Toronton myyjät ja tarjoilijat olivat nimittäin yllättävän tympeitä. Kanadasta jäi vallan positiivinen kuva, varsinkin kun tarkastimme, että väestömäärä todella on vain kymmenesosa naapuriin verrattuna. Ohiossakin voisi elää ellei kaikki sen metsät olisi hakattu ja jokainen kolkka asutettu. Käsittämättömintä on, että jokaisen amerikkalaisen unelman ympärillä pitää olla kirkkopuiston kokoinen nurmikenttä. Yrittävätkö kaikki todistaa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Kanadassa käyneenä epäilen, että se taitaa se todella olla.

Loma

Konferenssi tuli ja meni. Se oli poikkeuksellisen antoisa. Parasta kuitenkin oli, että se toi mukanaan ensimmäisen loman pitkään aikaan. Samalla Keskilänteen levisi myös leppeä lämpörintama. Tampereelta New Yorkin kautta Columbukseen matkanneet ystävämme joutuivat shortsiostoksille. Aurinkorasvoja leviteltiin.

Kadut ovat viime päivinä täyttyneet magnolian ja kirsikkapuun kukintojen tuoksuista. Jäätelö on maistunut ja terassit ovat pullollaan hymyileviä ihmisiä. Aivan niin kuin Suomessa kesä-heinäkuussa. Ajelimme eilen Ohion Amish Countryn läpi, pistäydyimme herkkupuodeissa, maistelimme juustoja ja ihailimme maaseutua. Ajoimme Lake Erien rantaa pohjoiseen viininviljelyalueiden läpi. Vietimme yön ihastuttavassa pikkukaupungissa sijaitsevassa The White Inn hotellissa, joka on pittoreski rakennus julkisivun pylväikköineen ja sisäpuolen jyhkeine portaineen. Meiltä puuttuu vain liehuvat helmat ja kesäiset hatut, muuten tämä olisi kuin Tuulen viemää -elokuvasta.

Hunanin nuudeleista amerikkalaisen keittiön makeisiin kummajaisiin

Yhdysvalloissa on päässyt maistelemaan kiitettävästi erilaisia etnisiä ruokia. Vaikka ulkona syöminen onkin halpaa ja kätevää, parhaat makuelämykset olemme kyllä saaneet erilaisista kotiruoista ystävien itsensä valmistamina. Jatkoimme tutustumista kiinalaiseen kotiruokaan folkloristiystävämme Ziyingin luona. Hän on kotoisin Hunanin maakunnasta Etelä-Kiinasta ja valmisti meille provinssin erikoisuutta eli itse tehtyjä nuudeleita. Koska kokki valmisti liemen lisäksi neljää erilaista soossia, tarvitsi hän hieman apuamme nuudeleiden kaulitsemisessa ja venytyksessä. Puuha oli yllättävän helppoa ja erittäin hauskaa, eikä tuoreiden taikinalierojen makua voita mikään!

Nuudeleiden perään nautimme jäätelöä mansikoiden ja suklaafudgen kera. Makea herkku valmistui perjantaipäivän ratoksi työpaikkani mikroaaltouunissa. Työtoverini halusi piristää päiväämme ja demonstroida kondensoidun maidon monimuotoista käyttöä. Joku varmaan muistaa, että olen hehkuttanut tuota valkeata herkkua kahvin kanssa nautittuna. Tutustuin siihen Espanjan vaihdon aikana. En tosin tiennyt, että sitä saa myös sokeroimattomana ja että sen avulla voi leipoa maailman parhaita korvapuusteja (sen opin eräältä professorilta Wisconsinissa). Kondensoitu maito (täällä arkisemmin canned milk) muuttuu nopeasti joko fudgeksi tai dulce de lecheksi pienin konstein. Jos sokeroidun herkun keittää sellaisenaan vedessä (ja on todella varovainen, ettei säilykepurkki räjähdä!), saa purkillisen kuumaa kinuskia. Jos taas ottaa sokeroimatonta säilykemaitoa ja lisää joukkoon voita, suklaata sekä tomusokeria ja tuikkaa sekoituksen mikroon (4x 5 min, välissä sekoitetaan), on kulhossa kohta pian kuumaa suklaalevitettä, johon voi vaikkapa dipata hedelmiä ja mansikoita tai nauttia herkun jäätelön kera. Mistäkö tätä säilykemaitoa sitten saa? Suomesta sitä on hieman vaikea löytää, kenties jostain etnisistä kaupoista löytyy venäläistä versiota. Etelä-Euroopassa on saatavilla myös tuubiversioita, usein tosin valitettavasti Nestlén markkinoimana.

Jottei tämä ruokaraportointi herättäisi epäreilusti näläntunteita ja makeanhimoa, voisin kertoa tähän loppuun myös eräästä tuotteesta, joka voitaisiin luokitella myös ruokahalua vähentäväksi laihdutuslääkkeeksi tai jopa biologiseksi aseeksi. Amerikassa on nimittäin aikoinaan keksitty säilöä mitä vain purkkeihin, myös universumin pahinta leipää. Siinä on paikallista ruokosokerista tehtyä siirappia, jota ei myöskään pidä erehtyä käyttämään missään muodossa. Syötäviä siirappeja on runsaasti ja purkkien kyljissä lukee syrap, ei molasses, joka on siis juurikin tuota ruokosokerista tehtyä luotaantyöntävää mönjää. I luonnehti säilykeleivän hajun muistuttavan ensisijassa nuuskaa. Paahdettuna siitä leviää huoneistoon saunanlauteiden tuoksu, ja vaikka pinta paahtuu, leipä jää sisältä ällöttävän tahmeaksi. Ainoa mahdollinen tapa saada se kurkusta alas on laittaa päälle reilu kerros maustamatonta tuorejuustoa ja pitää suu syödessä kiinni. Tämä olisi härski tuliainen jollekin ystävälle, joka ei ole lukenut ahkerasti tätä blogia!

Kevään ohjelma

Jauhan vielä vähän tästä keväästä, mutta tällä kertaa lähinnä suunnitelmista tulevan kahden kuukauden varalle. Meillä ei todellakaan ole sen kauempaa aikaa käytettävänä, vaan kesän kynnyksellä pitäisi palata Suomeen. Kävimme eilen läpi kalenterimme ja laitoimme pakolliset menot ylös. Sekaan ripottelimme retkiä ja juhlia. Taitaa tulla aika tiivis rupeama.

Huhtikuun osalta kaikki on selvää ja täyttä. Ensi viikolla eli keskellä pääsiäistä, jonka aikana kellään ei ole ylimääräistä lomaa, on FSA:n eli OSU:n folkloristiikan jatko-opiskelijoiden järjestön ja Indianan yliopiston vastaavan järjestön organisoima seminaari Contact: The Dynamics of Power and Culture. Pidän siellä esitelmän ja olen muutenkin mukana järjestelyissä. Heti perään tulevat vieraamme Suomesta, ja kaupungin esittelyn ohella matkaamme Amishien asuinsijoille itäiseen Ohioon. Saatamme vieraamme Pittsburghiin ja jatkamme siitä Niagaran putouksille ja ylitämme Kanadan rajan. Seuraavana viikonloppuna minä lähden Kaliforniaan ja I valmistautuu alkavaan kalkkunan metsästyskauteen. Villejä helttaa heiluttavia otuksia ei ole metsissä kovin runsaasti. Tiedossa on siis haasteellista väijymistä. Kun minä saavun kotiin ruskettuneena ja rentoutuneena, lähtee man the hunter omalle matkalleen saalistamaan jotain messevää riistaa jonnekin, suunnitelmansa eivät ole vielä täysin selvillä. Sitten olemmekin melkein vapussa, jonka suunnittelimme viettävämme täällä Columbuksessa.

Toukokuulle liputimme vielä läksiäiset, patikkaretken läheisille Hocking Hillseille sekä Serpent Moundille ja runsaasti järjestelyjä sekä pakkaamista. Töitäkin pitäisi ehtiä tehdä: lukea kaikki ne kirjat ja artikkelit, joita en voi viedä mukanaan, pitää tutkijakollegoille esittely väitöskirjan sisällöstä ja osallistua kevään viimeiselle folkloristilounaalle. Huh huh!

Loppuun pakollinen raportti kevään etenemisestä… Täällä on silmuja, nuppuja ja tuoksuja ilmassa!

Pessimisti ei pety

On tähän kevään tuloon sitten vaikea asennoitua. Opiskelijat menivät aivan villeiksi ensimmäisistä auringonsäteistä, pukeutuivat shortseihin* ja ryhtyivät viskomaan frisbeetä jokaisella vähänkin vihertävällä läntillä kampusta. Tuttu proffa piti luentonsa ulkona ja sai lentävästä lätystä päähän. Minä en ole vielä tohtinut nurmikolle istuskelemaan, olen vain viivähtänyt kodin takapihan puutarhatuolilla. Minun sisäinen kelloni sanoo, että olisi tiedossa hankikantoja ja hyviä hiihtokelejä. Pukeudun joka aamu liian paksusti, kiedon huivin kaulaan ja tepastelen kampukselle, missä puolialaston nuoriso jo palvoo aurinkoa. Ja minulla on hiki. Mutta ajattelen vahingoniloisena heidän saavan kevät flunssan tai vähintään astuvan sandaaleissaan nurmikolle sulaneeseen koirankakkaan (joita muuten on todella vähän näkyvillä).

Söimme työkaverini kanssa muutama päivä sitten lounaamme ulkona. Istuimme viileälle kivipenkille ja minä heti laittamaan villatakkia takapuolen alle. Työkaverini tiedusteli, miksi ihmeessä teen niin. Minä selittämään virtsatulehduksen mahdollisuudesta. Vaikka kollegalla on ikää tuplaten minuun verran, ei hän ollut ikinä kuullutkaan moisesta, eikä selityksestä huolimatta ymmärtänyt, mikä tulehdus on kyseessä ja miten se nyt istumiseen liittyy. Jotkin sairaudet ja varoitukset ovat siis ilmeisen sääolosuhdesidonnaisia.

Tyytyväisenä katselin tänään säätiedotusta. Taitaa olla takatalvi luvassa. Sellainen kuulemma tulee täällä aina maaliskuussa ja joka kerralla se on yhtä yllättävää ja epämiellyttävää. Minäpä olen varustautunut. Kaikki lämpimät ja vedenpitävät vaatteet ovat yhä käsillä. Sehän nyt on selvää, että vielä vappuna voi sataa lunta.

*Shortsit, sellaiset mahdollisimman niukat trikooshortsit, joissa on yo:n logo, ovat täällä varsin tavallinen päivittäinen vaatetus college-opiskelijalle. Niiden kanssa voi vaikka laittaa hupparin ja talvisaappaat. Sellaiset muodottomat isot möhkäleet, mikä-niiden-nimi-nyt-onkaan, jotain mokkajäljitelmää. Syliin kasa kirjoja ja muutama vihko. Ja eikun luennolle.

Grillikausi avattu

Viime viikko hurahti melkoisen vauhdikkaasti, kun aurinko paisteli ja lämpö kohosi jopa lähelle 20 kymmentä astetta. Perjantaipäivänä kaikki ihanuus sitten loppui kunnon ukkoseen. Siitä huolimatta istuimme naapurin ja vuokraisännän kanssa takapihalla sateenvarjojen alla nuotion äärellä ja grillasimme pitkään säästämääni Wisconsinista hankittua leipäjuustonlohkaretta. Se on oikein hyvää, vain vähän kotimaista versiota suolaisempaa.

Juhlalle oli aihetta. Kevääntulon lisäksi vuokraisäntämme oli saanut syöpälääkäriltään terveen paperit. Siinä sitten suunnittelimme porukalla, mitä kaikkea puutarhaan voisi laittaa kasvamaan ja mitä voisimme myöhemmin keväällä yhdessä grillata. Sateen yltyessä innostuimme myös vierailemaan jokaisessa tämän talon asunnoista. Saimme kuulla, miten ne remontoitu ja mistä mikin huonekalu ja puuleikkaus ovat peräisin. Samalla tutustuin paremmin naapuriimme, joka on oikein ystävällinen puutarhuriksi opiskeleva rouva. Hänen ujo kissansakin äityi seuralliseksi ja tuli mukaan opastetulle kierrokselle viktoriaaniseen arkkitehtuuriin.

Jottei kellekään tulisi kovin kade mieli, mainittakoon, että kelit hieman viilenivät, ja uusi viikko piti taas aloittaa hanskat kädessä. Kevätkengillä pärjäilee silti hyvin, ja minun kävelyvauhdillani ne hanskatkin voi poistaa muutaman korttelinvälin jälkeen. En ole tavannut täällä montaakaan nopeampaa kävelijää. I väittää, että tahdin takana on kilpailuvietti. Minä taasen huomauttaisin, että yritän vain olla ajoissa tapaamisissa ja harrastaa samalla sitä kovasti kehuttua hyötyliikuntaa. Kompensoin siis huonoja tapojani, taipumusta myöhästyä ja syödä paljon. Grillikausi here I come.

Vaarallinen arki osa 2

Päivä alkoi eilen melkoisen ikävästi, kun sain aamun varhaisina tunteina kollegalta tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, että OSU:n kampuksella on ammuskeltu, mutta tilanne on hallinnassa. En saanut enää nukuttua viestin jälkeen vaan jouduin avaamaan koneen ja ottamaan asiasta selvää. Kävi ilmi, että yliopiston oma työntekijä oli ampunut esimiehiään ja itseään kampuksen keskellä sijaitsevassa huoltorakennuksessa. Ampuja ja yksi uhreista kuolivat, toinen uhri haavoittui vakavasti. Kaikki osalliset olivat keski-ikäisiä miehiä.

Tuntui melkoisen karmivalta lähteä töihin, mutta internet-sivujen mukaan kaiken luvattiin toimivan normaalisti, joten eipä siinä muuta kuin leijonan kitaan. Viime päivinä on ollut lämmintä, aurinkoista ja keväistä. Se teki työmatkasta jotenkin epätodellisen: kaikkialla oli kaunista ja tuoksuvaa mutta vain hetki sitten samalla kukkivalla kampuksella oli tapahtunut kamalia.

En nyt ala soimaamaan täkäläistä työkulttuuria, enkä maan aselakeja, kun en tiedä niistä tarpeeksi, eikä syyttely auta ketään. Tyydyn vain toteamaan, että ihmiset taitavat nykyään olla melko hukassa, sekaisin ja yksin. Ilmiö on laajamittainen, eikä todellakaan rajoitu vain tämän maan rajojen sisäpuolelle. Madridissa vaihdossa ollessa kauhistelimme siellä riehunutta sarjamurhaajaa, Suomessa on ollut kouluampumisia ja muita vastaavia tapahtumia ja viimeisimpänä kauheutena joku keksi siepata ja haudata viattoman vauvan lumihankeen. Toivottavasti näiden ikävien tapahtumien jälkeen ihmiset osoittavat toisilleen välittävänsä ja tekevät osaltaan maailmasta hieman paremman paikan elää. Kiitos kaikille, jotka kommunikoivat kanssani eilen ja tänään!

Gallery hopping

Ehdin pyrähtämään lauantain sosiaalisten rientojen, Skype-treffien ja syntymäpäiväjuhlien, välissä kovasti kehuttuun kulttuuritapahtumaan Columbuksen keskustan kupeessa sijaitsevalla Short Northin alueella. Se sijaitsee hyvin lähellä asuntoamme, ja kerrankin sain nauttia siitä, että jonnekin tapahtumaan voi vain kävellä kotiovelta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä lauantaina taidegalleriat julkistavat uudet näyttelynsä, puodit pitävät ovensa auki ja kaduille tulvahtaa bändejä, performansseja sekä erilaisia kojuja, jotka mainostavat joko kansalaisjärjestöjen tapahtumia tai myyvät yksittäisten taiteilijoiden tuotoksia.

Ex-kämppikseni varoittivat, että gallerioissa voi olla tungosta ja ravintoloissa täyttä, mutta tänä vielä melkoisen viileänä iltana väkeä ei ollut ollenkaan liikaa. Taide, jota sitäkin hieman vähäteltiin etukäteen, osoittautui pääosin aivan loistavaksi kätten työksi ja luovuuden tuotteeksi. Näin iltapäivän aikana muutamia todella kiinnostavia maalauksia, yhden huikean akvarellin ja todella hulvatonta keramiikkaa. Osa töistä oli lisäksi sen hintaisia, että ilman rahtivaikeuksia olisin ilman muuta hankkinut jotain kaunista tulevan asuntomme seinälle. Tämä tapahtuma muistutti etäisesti Yläkaupungin yötä ja paikkasi sopivasti New Yorkin matkan jälkeen nuivettumaan päässyttä taiteellista sielunosaa. Sovimme ystävien kanssa, ettemme jätä kahta tulevaa galleria hyppelyä väliin, vaan annamme taiteen piristää päiväämme vastaisuudessakin.

Kenttätyölesken vaarallinen arki

I lähti pohjoiseen tapaamaan amerikansuomalaisia metsästäjiä. Minä jäin Columbukseen kartuttamaan väitöskirjaa. Viime aikoina olen liikkunut entistä rajatummalla alueella, eteläisen kampuksen kupeessa neljännen ja seitsemännentoista avenuen välillä. Sen sisälle mahtuu työpaikka, kirjasto, sopiva juoksulenkki, muutama lounaspaikka sekä kampuksen liikuntakeskus. Joudun kuitenkin poistumaan kuplastani hankkiakseni ruokaa ja toimittaakseni muutamia muita arkisia askareita. Tähän saakka olen tehnyt sen hyvässä ja turvallisessa seurassa, välillä myös kyydissä, mutta nyt on selviydyttävä muutama viikko omillaan, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin olisin joku diplomaatin rouva Kolumbiasta, jonka autonkuljettaja on ottanut lopputilin ja henkivartija on lähtenyt Amerikkaan. Mutta kun täällä on oikeasti vaarallista ja vaikeaa liikkua kävellen tai pyörällä, etenkin pimeällä.

Tänään kaivoin pyörän talvinaftaliinista, sillä suuntasin työpäivän jälkeen kampaajalle. Se ei ole kovin kaukana, mutta kävellen matkaan työpaikalta hiusmuotoilijani eli stylistini Jennan tuoliin olisi kulunut noin neljäkymmentä minuuttia ja takaisin kotiin olisin ehtinyt noin tunnissa. Vaikken olekaan tavoitellut erityistä tehokkuutta täällä oleskellessani, päätin kuitenkin polkea parturiin, jotta ehdin kotiin ennen pimeää. Ounastelin, että parin viimeisen päivän aikana näyttäytynyt etelän aurinko olisi sulattanut kaupungin ainoan pyörätien, joka olisi vienyt minut sopivan lähelle määränpäätäni. Niinpä olikin, mutta se oli kas vain suljettu jonkun viemäriputken tai muun maanalaisen tuubin korjaustyön vuoksi. Pyöräilijät ohjattiin kiertoteitse kohti kaupungin pohjoisia osia. Pyöräilijän kuvilla varustetut kyltit ohjasivat minut kuitenkin kahdesti kaupungin vilkkaimmalle pääväylälle, joka on kaksikaistainen ja jolla ajaa katkeamaton letka toinen toistaan suurempia kaupunkimaastureita ja pick upeja. Minun pääni ei kerta kaikkiaan kestä ajaa hullujen amerikkalaisten kuskien välissä. Suurin osa kun ei tunne pyöräilijän käsimerkkejä, eikä käytä koskaan vilkkua, varsinkaan kaistaa vaihtaessa. Rikoin siis (taas) lakia ja pyöräilin muutamaan otteeseen jalkakäytävällä. Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi niin harva pyöräilee täällä töihin. Se on vaarallista, jopa mahdotonta, ellei satu asumaan kaupungin ainoan pyörätien varrella. Kävely ei myöskään ole järin houkutteleva vaihtoehto, kun kello kuuden jälkeen hiipivän pimeyden rikkovat ainoastaan edellä mainittujen autotyyppien ohitse pyyhältävät ajovalot. Katuvaloja kun ei ole lainkaan. Ei se ole ihan pelkkää hannestelua, että Suomessa on helppoa ja turvallista asua. Kaltaiseni metsästyskausi- ja kenttätyöleski voi viettää siellä kutakuinkin täysipainoista elämää.

Palattuani kampaajalta jäin vastentahtoisesti kotiin, sillä en uskaltanut lähteä kauppaan kävellen pimeän tultua. Tein luultavasti viisaan valinnan. Mutta en voi olla ihmettelemättä, miten 2 miljoonaa ihmistä voi asua näin. Yksi asia lisää listaan kohtaan Suomesta Amerikkaan: pyörätiet ja katuvalot.

Kielitesti

Kävimme perjantaina testaamassa, mitä olemme oppineet kuuden kuukauden kielikylvyn aikana. Taidetta ja luovaa toimintaa järjestävä Wild Goose Creative järjesti kolmepäiväisen tapahtuman nimeltä Columbus Comedy Festival, joka tarjosi halukkaille mahdollisuuden päästä kokeilemaan ja kuuntelemaan improvisaatioteatteria sekä stand up komiikkaa. Lipun hinnalla sai nauttia rajattomasti kahvia ja olutta, minkä lisäksi saattoi lunastaa muutaman litran popcorn-kulhon muutamalla kymmenellä sentillä.

Illan antiin kuului yksittäisten harrastajien sekä kokonaisten ryhmien iloittelua. Yleisö pääsi osallistumaan improvisoitujen esitysten juonenkehittelyihin, ja vapaaehtoisia apureitakin pyydettiin toisinaan lavalle. Osa esiintyjistä puhui melkoisen selkeää englanninkieltä, mutta muutama oli oikea moottoriturpa. Osa vitseistä perustui aivan yleismaailmallisiin aiheisiin – sukupuolirooleihin, etnisyyteen ja sen sellaiseen. Kielipelit olivat sen sijaan mahdottoman vaikeita ymmärtää, Amerikan historiaan ja muuhun kansalliseen triviaan liittyvistä kaskuista puhumattakaan. Columbusta ja Ohion osavaltiota pilkattiin lavalla armotta, ja yllätykseksemme juuri tämän aihepiirin vitsit aukenivat meillekin ongelmitta. Olemmehan tottuneet vastaamaan tutun tuttujen toistuviin kysymyksiin: miksi ihmeessä valitsitte kaikista mahdollisista paikoista juuri Ohion? Siinä kohdin ei nimittäin edes pidä yrittää olla kohtelias, vaan sanoa vain, että yliopistolla on hyvä maine ja pääseehän täältä välillä pois.

Olemme tänään herutelleet ajatuksella, että voisimme itse nousta lavalle ja pilkata Amerikkaa. Kielitaito ei taitaisi kuitenkaan siihen vielä riittää.

Yellow Springs

Haistoimme viikonlopun alla kevättä ilmassa ja lähdimme retkelle Columbuksen ulkopuolelle. Pikkukaupunkia on kehuttu meille moneen otteeseen, ja vaikka alun perin suunnittelimme säästävämme sen lämpimämpien säiden pyöräretken kohteeksi, päätimme kuitenkin katsastaa paikan etukäteen.


Yellow Springs ei pettänyt, se on Ohion hipein pikkukaupunki. Muutaman kadun varrella oli erilaisia käsityöläisten puoteja, sieviä kahviloita ja gallerioita. Sekä oiva ravintola nimeltään Winds Cafe, jossa söimme sekä lounaan että illallisen. Erilaisia printtikuvioita painavan Bashon tuotteet tekivät myös säväyksen. Katuvaloihin, liikennemerkkeihin, puihin ja penkkeihin kiinnitetyt virkatut taideteokset olivat läpisöpöjä, ja paikan n. 50 hengen elokuvateatteri varsin autenttinen. Kaupungin keskustassa on muutama edullinen bed and breakfast, ja kuuleman mukaan myös patikointireittejä. Tahdon ehdottomasti nähdä paikan keväällä, polkea sinne Ohion kuuluisaa pyöräreittiä ja valokuvata matkalla lisää!

Sanataidetta

Englanninkieli voi sitten ilmaista paljon, kun sillä osaa leikkiä. Olen pitkään kerännyt kuvia hauskoista kylteistä, puskuritarroista, paikkojen nimistä ja muista hassunhauskoista arkipäivää maustavista pienistä asioista, joita on tullut eteen Columbuksessa liikkuessa. Tässä teille hieman päivänpiristettä… Valitettavasti kaikki mielenilmaisut ja tarrat eivät ole yhtä mieltä ylentäviä.












Joskus arkipäivän sattumukset tuottavat hauskaa sanataidetta. Ja aina viestin välittämiseen ei tarvita kirjoitusta, vaan yksi ainoa merkki.














Entisen asuntomme seutuvilla on muutama osuvasti nimetty puoti. Niiden tuotevalikoima selvinnee nimistä ”Wholly craft” ja ”Sew to speak”. Pari folkloristikollegaa asuu samoilla kulmilla sijaitsevalla Walhalla-kadulla ja kampuksella on yksi kuja, joka saa minut aina hymyilemään. Se on nimeltään Fyffe. Loppuun vielä I:n suosikki, mainoskyltti, jonka näimme Codyssa Wyomingissa (saattaa vaatia lähempää tarkastelua):

Makeaa mahan täydeltä

Kirjoitan taas ruoasta, tällä kertaa tosin makeisista. En ole yleensä kovinkaan paljon makean perään, mutta täällä joutuu väkisinkin kosketuksiin kaikenlaisten jälkiruokien ja muiden äitelien tarjottavien kanssa. Kävimme viime viikonloppuna erään opiskelukuvioista tutun syntymäpäivillä. Koko menu oli herkullinen, mutta makea puoli ylenpalttinen. Maistoin ensimmäistä kertaa kuorrutettua muffinssia (cupcake). Sen jälkeen en pystynytkään laittamaan suuhuni yhtään ainoaa pikkuleipää enkä edes suuresti rakastamiani piparminttutankoja, jotka syntymäpäiväsankarin sisko oli asetellut varsin kauniisti. Jälkiruoaksi tarjotut Lindtin suklaapallot jäivät niin ikään I: n maisteltavaksi, vaikka kyseisen sveitsiläisen suklaavalmistajan tuotteet ovatkin lähes parhaita maailmassa.

Emme ole juurikaan ehtineet kokeilla paikallisia suklaamerkkejä. Tiedämme kyllä että Hershey’s Kisses suklaakonvehdit ovat maukkaita, Lady Godivan kallis gourmee-suklaa tajunnan räjäyttävää ja erilaiset maapähkinävoi herkut kuten paikalliset Buckeye-palloset melkoisen täyttäviä. Mutta kun ei täällä kerta kaikkiaan tee koskaan mieli mitään makeaa, kun sitä tuppaa joka tuutista (ja salmiakkiahan ei kai nyt sitten lasketa, koska se on suolaista). En koskaan ennen syönyt karkkia töissä, mutta täällä joku tarjoaa joka päivä jotain pientä. Miksi sokerista on tullut niin jokapäiväistä? Eikö ihmisiä ole täällä uhkailtu hammaspeikoilla? Miksi kaikesta terveellisestä on tehty niin epäterveellistä? Mustikoista tehdään siirappia, mysli on useimmiten kuorrutettu hunajalla ja kaakaojauheessa on sokeria valmiiksi. Normaaliin ruoka-annokseen yliopistolla kuuluu useimmiten energiapatukka, suklaata tai makea vanukas. Aamuisin nautitaan erilaisia keksejä, pannukakkuja, donitseja, muffinsseja, pullaa tai ”köyhiä ritareita”, joiden nimi on harhaan johtavasti French toast. Onneksi kotona saa valita, millä päivänsä aloittaa. Kun elää kohtuullisesti arkena, voi muiden seurassa sitten olla kohtelias ja maistaa melkein kaikkea – jos vain ähkyltään pystyy.

Brunssi listalle!

Aion julkaista tämän Amerikan vuoden loppupuolella listan nimeltä ”vaihtoon”, jossa esittelen asioita, joita voisi tuoda täältä kotopuoleen ja päinvastoin (ihan konkreettisia ja realistisia asioita, eikä pelkkää hyvinvointivaltiohannestelua). Mutta nyt otan jo vähän ennakkoa ja ylistän brunssia, jonka olen tuon tuosta maininnut yhtenä arkipäiväisenä sosiaalisena tapahtumana, jonka voisi juurruttaa suomalaiseen ruokakulttuuriin. Brunssin voi joko järjestää itse tai nauttia jossain edukkaassa ruokapaikassa. Aikataulu sopii kaikille: aamunvirkuilla puuron syöjillä on jo nälkä yhdeltä toista, jolloin pitempään uinuvat haluavat aamupalaa. Ruokalistalla voi ja pitää olla sekä suolaisia että makeita asioita, ruokaisia ja kevyempiä, kauniita ja maistuvia. Seurana voi tarjota kuumia juomia kuten aidosta suklaasta sulatettua kaakaota tai sitten jotain kylmää ja raikasta, esimerkiksi vastapuristetuista hedelmistä. Helmeilevä Mimosa (kuohujuomaa ja appelsiinimehua) sopii erityisesti juhlalliselle brunssille.

Columbuksessa on lukuisia ihastuttavia brunssipaikkoja. Yksi suosikeistani on Skillet, joka mainostaa itseään maanläheisenä, mutta urbaanina ”yläluokkaisena takeawayna”. Siellä tehdään ateriat sesongin raaka-aineista. Avokeittiöön näkee mukavasti pienistä pöydistä, jotka ovat aina täynnä. Yksi nurkka on kuitenkin vapaana aina kun astun sisään. Maagista. Viime kerralla söin kurpitsakeittoa rucola-juustoleivällä.


Melkoinen kokemus on myös viettää aamupäivä Columbuksen kauppahallissa nimeltään North Market, josta saa erityyppisiä ruoka-annoksia, maistiaisia ja kaikenlaisia tuoreita raaka-aineita. Tämä lipsahtaa vähän luonaan puolelle, mutta sekä kauppahallista että eräästä pikaruokapaikasta saa jumalaisen hyvää vaaleaa hapanleipää (sourdough), jota en ole maistanut aiemmin muualla. Suosittu lounaspaikka Panera tarjoaa keittoa isossa koverretussa sämpylässä, syötävässä kulhossa. Paneran voisi tuoda myös Suomeen, ja kehittää happamista sämpyläkulhoista erilaisia versioita. Sinne voisi sujauttaa myös salaattia tahi vaikkapa chili con carnea. Aion opetella tekemään vaaleaa hapanleipää. Ex-kämppiksellä on juuri sekä taito hyppysissä.

Appalakkien hyvä ihminen

Olen tehnyt mielenkiintoista matkaa amerikkalaisen kulttuurin ytimeen. Luin tutkimustani varten folkloristi Patricia Sawinin analyysin Appalakeilla* asuvasta kertojasta ja laulajasta Bessie Eldrethistä, joka kasvatti 11 lasta, teki erilaisia usein ruumiillisia töitä siivoamisesta, ruoanlaitosta ja lastenhoidosta maatilan pitoon ja metsätöihin. Sawinin mukaan Eldreth rakentaa identiteettinsä työn ympärille. Häntä kiinnostaa, miksi näin on, onhan pelkästään 11 lapsen kasvattaminen rankkaa puuhaa ja tarpeeksi tuomaan arvostusta 90-vuotiaalle isoäidille. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että nyt joku on kulkenut melko samanlaista polkua tutkimuksensa kanssa. Oli dialogista lähestymistapaa ja huomioita perinteisissä sukupuolirooleissa tapahtuneiden muutosten reflektoinnista. Mutta ennen pitkää huomasin merkittävän eron kulttuurisissa käsityksissä liittyen työn tekoon ja moraaliin.

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa sen enempää luterilaisesta työmoraalista tai protestanttisesta työetiikasta. Kyllähän kaikki tietävät, että meikäläisessä yhteiskunnassa arvostus ansaitaan kovalla, lähes hullulla työnteolla: Kärsi kärsi, korkeimman kruunun saat! Meillä ei kukaan ole tullut kyselemään sen perään, että mitäs sillä kaikella työmäärällä ansaitsit. Täälläpä sitä kysellään. Koska kaikilla on hypoteettinen mahdollisuus onnistua eli luoda tyhjästä omaisuus ja rakentaa elämästään kertomus, jossa noustaan ojanpohjalta rikkauksiin, pitää kovan työnteon myös näkyä tuloksessa. Talon pitää olla pramea, rouvan kuistilla ehtoisa ja peltilehmän autotallissa komea (niitä saa mielellään olla kokonainen lauma). Tämä kaikki liittyy myös uskontoon. Jos uskoo ja luottaa Jumalaansa, Herra siunaa. Jos ei tipu mannaa taivaalta, ei ole tehnyt tarpeeksi työtä, ollut tarpeeksi hyvä.

Patricia Sawinin haastattelema Bessie Eldreth ei tehnyt itselleen omaisuutta. Hän onnistui saamaan sen verran rahaa kasaan, että osti pienen palaan maata. Sille tontille hänen poikansa rakensivat pienen talon, jossa tyytyväinen isoäiti asusti edelleen kirjan ilmestymisen aikoihin. Kylään poikkeavalle Sawinille, joka näytti Eldrethistä kohtuullisesti menestyvältä, ainakin lukeneelta, mummon piti kuitenkin selitellä suhteellista köyhyyttään ja tavallisuuttaan. Että kristitty ja hurskas työnainen on oikeasti hyvä ihminen, vaikkei hän vietä eläkepäiviään Floridassa timangit kaulassa.

Meitäkin on muuten muutamaan otteeseen arvioitu varallisuuden, mahdollisen tulevan sellaisen, pohjalta. Eräs yritysjohtaja luokitteli meidät heti sen perusteella, voiko alallamme tehdä paljon rahaa. Tulos oli masentava. Folkloristiikka ja kulttuuriantropologia eivät vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan olen oppinut täällä melkoisen paljon omista tutkimusaiheistani työstä ja sosiaalisesta luokasta. Olen myös toipunut murska-arvioista, vaikka välillä I:n kanssa vitsailemmekin erilaisista rikastumisstrategioista. Ja onhan Lännessa kasvanut ystäväni ja kollegani sanonut useaan kertaan, että on oppinut minulta jotain, mitä pitää arvokkaana: tekemään itse ruisleipää.

Mutta hupsis, kuka tässä nyt todistelee ja mitä? Kenelle? Subjekti kietoutuu itseensä. Diagnoosi: liikaa työntekoa.

* Amerikkalainen folkloristiikka on alusta saakka rakentunut kolmen erityisen kansallisen teeman ympärille: Appalakkien eristyksissä eläneen kansan, Amerikan alkuperäisväestön sekä afrikkalais-amerikkalaisen kansanosan kokemusten ja suullisen kansanperinteen tallentamisen. Appalakit ovat olleet harvaanasuttua ja vaikeakulkuista seutua, jossa ajatellaan asuvan omanlaisensa ihmistyyppi ”real mountain people”, joka on ”säilyttänyt” omaa perinnettään kuin vienankarjalainen runorahvas.

Kirjat aiheuttavat riippuvuutta

Viikonloppuna satoi kaatamalla. Sunnuntaina tahdoimme jo nähdä jotain muutakin kuin korkeat mintunvihreät seinät ympärillämme. Suunnistimme Columbuksen suosituimpaan kirjakauppaan Book Loftiin, joka sijaitsee tavallisen asuinalueen keskellä. Siellä on 32 huoneellista kirjoja seinistä kattoon.

En ole lukenut täällä ollessa läheskään sitä määrää kirjoja kuin tavallisesti kulutan. Täältä voi kuitenkin tehdä hyviä löytöjä, sillä monet loistavat opukset eivät kulkeudu Suomeen saakka. Olen myös harrastanut Amazonista tilaamista, sillä kaikkien kirjojen – käytettyjen erityisesti – hinnat tuntuvat niin huokeilta. Olen muun muassa nauttinut Oliver Sacksin oivaltavista ja syvällisistä pohdinnoista ihmismielen ja ruumiin erityisyydestä ja suomalaissukuisen Stephen Kuusiston elämäkerrasta ”The Planet of the Blind”. Välillä tosin kaipaan suomenkieltä aivan epätoivoisesti. Joululomalla ahmin vanhempieni joululahjaksi lähettämät Stieg Larssonin trilogian jälkimmäiset osat (á 700 sivua) alle viikossa, mistä seurasi selvästi kulttuurin yliannostus ja jonkinasteinen vieraantuminen todellisuudesta. Keskimmäinen teos on muuten täälläkin kohonnut peräti Bestseller-listan toiseksi. Larssonin tekstiin pohjautuvia elokuvia en ole vielä nähnyt. On mukavaa, että on jotain, mitä odottaa.

Kirjatalosta mukaan tarttui Tony Hillermanin suomentamatonta tuotantoa, josta sekä I että minä suuresti pidämme. Navajo-reservaattiin sijoittuvat dekkarit ovat paitsi nokkelia ja viihdyttäviä, pullollaan mielenkiintoista kuvausta paikallisten arkisesta elämästä. Flunssainen ja kotipäiviä viettänyt I näyttää kahlanneen yhden Hillermanin tänään puoleen väliin. Pitänee toppuutella. Hyvää tekstiä voi nauttia ahmimisen sijaan myös hitaasti, vaikkapa kaakaon ja välihuomautusten kera. Nimim. pakko lukea vielä seuraava sivu.

Hauskoja keskusteluja – kulttuurisia odotuksia

Kuuntelin eilen salilla kahden amerikkalaisen opiskelijan ihmissuhdehuolia ja juttelua viikonloppusuunnitelmista. Soudimme viereisissä laitteissa, eikä heitä tuntunut haittaavan lainkaan, että ympärillä oli monta muutakin kanssaurheilijaa. Toinen purki edellisen päivän riitaa avopuolison kanssa ja pohti samalla, miten ympäristön paineet vakiintua ja perustaa perhe tuntuvat vaivaamaan parisuhteen toista osapuolta kovasti. Keskustelukumppani oli hyvin ymmärtäväinen, ja sanoi, että ystäville on hyvä purkaa vastakkaisen sukupuolen aiheuttamia turhautumia. Dood, been there, done that. Hän myös ehdotti, että jospa mennään sunnuntaina porukalla kirkkoon, niin ei sitten tule tämä sama asia esille siinä ympäristössä, vaan voi rentoutua hyvässä seurassa. Keskustelijat olivat vähän yli parikymppisiä nuoria miehiä.

Seuraavan dialogin taas satuin kuulemaan matkalla kotiin. Kaksi naista ihmetteli tuohtuneena, miksi nykyajan nuoret ovat niin vaativaisia ja röyhkeitä. Heillä kun ei ole vielä elämänkokemusta, eivätkä he tiedä mitään todellisesta työnteosta ja vastuunkantamisesta. Heille pitäisi kuulemma opettaa, mitä oikea elämä on. Puhujien ikä oli arvioni mukaan jopa alle kaksikymmentä. Kenestä he oikein mahtoivat puhua? En myöskään voinut olla hymyilemättä ajatukselle, että joku kohtuullisen varakas isäpappa se maksaa näidenkin nuorten naisten koulutuksen, mikäli he kuuluvat enemmistöön amerikkalaisia perustutkinto-opiskelijoita OSU:ssa.

Omista tunteista, uskonnosta ja henkilökohtaisista mieltymyksistä puhuminen näyttää sujuvan tämän maan asukeilta, samoin kuin hellittely ja alituinen vakuuttaminen siitä, miten tärkeitä läheiset ihmiset ovat. Minä en ole koskaan kertonut työkavereilleni, kuinka paljon rakastan puolisoani. He olisivat varmaankin melkoisen vaivautuneita, jos ottaisin asian esille tuon tuosta. Amerikkalaiset ystävämme kertoivat tuossa taannoin, että heistä on tavattoman hauskaa, kun I. käyttää ilmaisua ”quite ok”. Se kuulostaa kuulemma oudolta. Tulimme siihen tulokseen, että ihan hyvä tai kelvollinen merkitsee heille kurjaa tai epäonnistunutta. Heille kun asiat ovat yleensä ”awsome” tai ”great”. Ja mehän emme tunnetusti ylisanoja tuhlaa. Kuuluuhan eräs vitsi suomalaisesta avioliitosta seuraavasti: Vaimo valitti miehelle, ettei ole enää varma, rakastaako mies häntä. Mies kun ei kerro tunteistaan, eikä muutenkaan kehu vaimoaan koskaan. Aviomies tähän, että on alttarilla mielipiteensä ilmoittanut. Vaimo voi olla varma, että on ensimmäinen, joka kuulee, mikäli tämä mielipide mihinkään muuttuu.

Se on hienoa, että kehutaan ja kannustetaan. Mutta onhan siinä myös jotain, että voi luottaa puolisonsa sanaan.

No onkos tullut kesä…

Lumet sitten sulivat ja elämänmeno palautui entiselleen. Meille koitti myös kesä: ex-kämppiksemme kutsui meidät luokseen lauantaibrunssille, ja teemana suvi suloinen! Otimme mukaan shortsit, söimme turkkilaista omelettia, inkiväärimysliä sekä mangoa ja verkkomelonia. Jälkiruoaksi nautimme tietysti jäätelöä, tosin pirtelön muodossa I:n perinteisellä capuccino-reseptillä. Askartelimme ja paskartelimme hieman koristuksia ja katsoimme kesäisiä elokuvia, tällä kertaa amerikkalaisia. Meillä on ollut vaikeuksia löytää suomalaisia tai skandinaavisia leffoja, joissa olisi englanninkieliset tekstit. Edellisellä joulubrunssilla katsoimme ikiaikaisen suosikkini Ellingin.

Viihdyimme vanhassa kodissamme iltaan saakka, jolloin jatkoimme ikuisen kesän teemaa vielä vierailemalla etiopialaisessa ravintolassa. Ruoka oli oikein hyvää. Jaoimme porukalla ison kasvisaterian, joka syötiin happaman lättymäisen leivän avulla. Lautasella oli erilaisia sooseja ja muhennoksia, kaalia, pinaattia, linssejä ja papuja mojovilla mausteilla. Atria nautittiin korimaisen punotun pöydän päältä melkoisen matalilta ja sieviltä tuoleilta. Ravintolassa tarjotaan myös vastaavia jaettuja lihalautasia. Ruokalistalla näytti olevan mm. lammasta. Niitä on ehdottomasti kokeiltava lähitulevaisuudessa. Vietämme muuten maanantaina kevään viimeistä ylimääräistä vapaapäivää. Juhlimme Martin Luther Kingiä. Sen jälkeen ei olekaan näkyvissä loman lomaa ennen toukokuuta ja oikeaa kesää, ellei kovasti odotettuja vierailuja Suomesta lasketa mukaan. Silloin jätän tutkimuksen hetkeksi telakalle, ja metsästyskausikin on muistaakseni vihdoin ohi.

Joogasta iloa arkeen

Paluu arkeen otti melkoisen koville. Ahdistavaa ensimmäistä viikkoa seurasi onneksi tuottoisa kolmen päivän kirjoitusputki, jonka aikana kadotin useita tunteja työhuoneessa. Toivon hartaasti, että se jatkuisi vielä muutaman päivän. Tämä luovan työn tekijän mielentilojen aaltoilu on tietenkin tuttua, mutta pohjalle putoamista ei silti helpota, vaikka tietää, mistä on kyse.

Täälläkin on ollut lunta jo yli viikon ajan, ja rapsakka pakkaskeli on tervehtinyt minua työmatkoilla. Columbus oli alkuun melkoisen sekaisin muutamasta sentistä valkoista hahtuvaa. Ihmiset eivät juuri liikkuneet kampuksella viime viikolla, eivätkä parveilleet viikonloppuna edes talven alennusmyynneissä. Kaikki puhuivat vain säästä ja toivottelivat toisilleen, että pysy lämpimänä. Minua se alkuun huvitti, nyt se jo vähän tympäisee. Tämähän on enemmän kuin tervetullutta ja kaunista. Lakatkaa ulisemasta ja puhumasta muutenkin liikaa, senkin hemmotellut leutojen vyöhykkeiden asukit!


Olemme aloittaneet talvipäivien ratoksi ja talviurheilulajien puutteessa kotijoogan, jossa minä toimin opastajana ja orjapiiskurina. Koska edellisistä ohjatuista tunneista on niin kauan aikaa, piti etsimäni avuksi kuvamateriaalia internetistä. Löysinkin oivat saksankieliset astangajoogasivut, jotka sisältävät perussarjan asanat ja koottuja vinkkejä voiman ja venyttelyn maailmaan. Mantrojen saksankieliset versiot ovat ihastuttavia. Kielten ihmeellinen maailma on tarjoaa paljon hupia: ei kun kokeilemaan!

Kriittinen ja antaumuksellinen museokierros

Suunnittelimme New Yorkissa olomme neljän museovierailun ympärille. Aloitimme Metropolitan Museum of Artista eli METistä ja saimme heti alkuun todeta, ettei päivän vierailu sinne riittänyt alkuunkaan. Ensimmäisellä käynnillä siis vain kartoitimme kohteen ja vilkaisimme päällimmäiset herkut niin Native Art osastolta kuin länsimaisen taiteen lähiaikojen tuotannosta 1800- ja 1900-luvulta. Toisella kerralla ehdimme syventyä eurooppalaisen taiteen kultakauteen vähän liiaksikin, ja alastomat vartalot ja eteeriset maisemat alkoivat jo turruttaa ennen niin taiteen nälkäisiä mieliä. METillä oli paljon tarjottavaa, mutta sen pääsymaksupolitiikka oli ikävän hämäävä. Kyseessä on valtion ylläpitämä museo, jonne on periaatteessa ilmainen sisäänpääsy. Kävijöille suositellaan kuitenkin varsin korkeaa summaa ”vapaaehtoiseksi” lahjoitukseksi. Osa vartijoista kuitenkin peräsi maksukuittia, toiset eivät kyselleet mitään.

American Museum of Natural Historylle varasimme kokonaisen päivän. Se ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiamme. Etenkin paikan Native American Art osasto oli tiedoiltaan suorastaan puutteellinen. Eniten meitä museoihmisinä häiritsi se, ettei esillä olevissa esineissä ollut ajoituksia, ei arvioitua valmistusaikaa eikä käyttöikää keruuajankohdasta puhumattakaan. Myöskään dinosaurusosasto ei erityisemmin sykähdyttänyt. Vastaava instituutti Lontoossa on paljon parempi, kiinnostavampi ja monipuolisempi. Amerikkalaiset eivät olleet järjestäneet omaansa mitään sen kummempaa tekemistä kuin luiden ja rautalankojen töllistelyn sekä tekstien lukemisen. Katsojaa ei haastettu laskemaan, haistamaan, koskemaan tai ylipäätään muutenkaan kommunikoimaan näyttelyn kanssa. Tämänkin instituutin sisältä löytyy eittämättä hienoja näyttelyitä kuten tällä hetkellä mainostettu kiertävä Silkkitiehen liittyvä kokonaisuus. Me emme vain ehtineet sinne; emme löytäneet perille varsin monimutkaisen pohjapiirustuksen ansiosta.


Täytettyjen eläimien, maantieteen ja astronomian jälkeen hypähdimme aivan toisenlaiseen maailmaan. The Museum of Modern Art eli MoMA esittelee modernin maalaustaiteen lisäksi mm. arkkitehtuuria, designia ja veistoksia. Vierailimme siellä New Yorkissa asuvan Fulbright-kollegani kanssa. Lattioilla oli ruuhkaa, mutta selkeiden kerroksittain rakennettujen osastojen avulla MoMAssa oli helppo vierailla. Vaihtuva näyttely esitteli Bauhaus-koulukunnan tyyliä ja pysyvässä näyttelyssä pääsi vuosisadan vaihteen lisäksi lähelle nykypäivää. Pidimme molemmat I:n kanssa modernin taiteen osaston taiteen käsitettä kyseenalaistavasta osuudesta, joka ennakoi loistavasti kävijöiden mielenliikkeitä. Kevyesti yli hilseen menevien teosten jälkeen seurasi täydellisen absurdeja ”valkoinen neliö valkoisella taustalla”-tyyppisiä teoksia sekä lopulta kysymys siitä, mitä taide oikeastaan on. Seuraavaa kuvaa kannattaa tutkia tarkkaan melko läheltä, jotta siinä esiintyvä pöyristyttävän hieno ja monimutkainen taideteos avautuisi katsojalle.

Neljän museolajin viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, kun nautimme jälkiruoaksi Smithsonian Instituten haarakonttorin American Indian Museumin annista. Smithsonian ei jättänyt kylmäksi. Ensimmäinen piskuiselta vaikuttanut näyttely Ramp It Up: Skateboard Culture in Native America oli kerrassaan loistava. On ilo tutustua ajankohtaiseen, tutkivaan ja kohdetta kunnioittavaan materiaaliin. Kuinka moni teistä tietää, miten surffaus ja skeittaus on saanut alkunsa? (En kerro, varsinkin kun tiedän, että ainakin kaksi ystävääni on tulossa huhtikuussa tännepäin ja pysähtyvät NY:ssä.) Oikealla yksi melkoisen sykähdyttävä skeittilauta. Kaksi suurempaa näyttelyä koskettivat ”perinteisempiä” aiheita Amerikan alkuperäiskansojen elämässä. Identity and Design kertoi perinteen merkityksestä nykypäivän intiaaninaisille. A Song for the Horse Nation taas kuvasi hevosen saapumista (tai paluuta) uudelle mantereelle ja sen merkitystä Pohjois-Amerikan intiaanikansojen elämäntavalle. Molemmat näyttelyt olivat kiinnostavia ja sisälsivät myös erilaisia katsojia haastavia osuuksia: niin lapsille suunnattuja toiminnallisia tiloja kuin paatunutta antropologiakin askarruttavia kysymyksiä. Niistä kuitenkin enemmän jossain muualla. Muistakaa kysyä joskus Sohwilla tai mökillä saunanlauteilla. Folkloristi kiittää.

Maalaisserkku matkailee

Matkustimme vuodenvaihteeksi New Yorkin metropolialueelle, ensin New Jerseyhyn ja sieltä junalla kaupunkiin. Saimme hieman ohjeita suunnistamiseen sekä siellä asuneilta että aiemmin vierailleilta. Huristimme metrolla ja kävelimme enemmän kuin Columbuksessa neljän kuukauden aikana yhteensä. Se oli oikein helppoa ja mukavaa, mutta muutama pieni yksityiskohta jäi närästämään: missä muualla joutuu ostamaan metrokartan kovalla rahalla kuin Amerikassa? Eihän niitä voi jaella ilmaiseksi, sehän olisi sosialismia!

Kaupungissa oli kylmempi kuin osasimme odottaa. Jouduimme jopa jättämään välistä Brooklyn Bridgen tarjoamat maisemat. Mitenköhän merimiehet selvisivät moisessa tuulessa ja tuiskussa vuosisatoja sitten? Onneksi pakkassäässä oli tarjolla kaikenlaista lohdutusruokaa (comfort food): kuumia pähkinöitä, lämpimiä pannineja ja kaakaota. Tällä kertaa emme kuitenkaan voineet jonottaa kuuluisiin ruokailupaikkoihin (mikä on NY:n arkipäivää), sillä muuten olisimme jälleen saaneet pakkasenpuremia ja vilustuneet pahemman kerran. Sen sijaan vietimme suurimman osan aikaa kuuluisissa museoissa, joista nakutan vielä erillisen raportin erityisesti työkavereitani ajatellen. Sananen kuitenkin vielä muista paikoista ja Ison Omenan tunnelmasta.

Hedelmistä puheen ollen yövyimme New Jerseyn puolella Etelä-Appelsiinissa. Sen kyljessä sijaitsivat myös pelkkä Appelsiini sekä Itä-Appelsiini. Omenan puolella asuminen on melkoisen tyyristä. Vuokrat ja hotelliyöt maksavat maltaita. Me saimme hyvän vinkin majoittua vilkkaimman keskustan läheisyyteen rauhalliseen Tribecaan. Täytyy erikseen mainita, että hotelli Cosmopolitanin aamupalakahvila oli sievä ja palvelu oivaa (kahvilan ikkuna kuvassa). Sain aamupalaksi kaurapuuroa (ilman vaahterasiirappia!) ja makoisia hedelmiä. Jos ihmettelette, miksi syömme täälläkin tuota oivaa perusruokaa, voin kertoa, ettei kukaan pysty popsimaan pekonia, munia ja pannukakkuja seitsemää päivää putkeen – paitsi amerikkalaiset (ja se näkyy). Ihmiset ovat muuten hoikempia kaupungissa, jossa suurin osa käyttää liikkumiseen omia jalkojaan. Monilla oli myös turkasen kauniita ja persoonallisia vaatteita. Tuntui todella siltä, että olemme maalaisserkkuja Keskilännestä. Toisaalta olo oli myös kodikas: lähes jokainen vastaantulija puhui jotain muuta kieltä kuin englantia. Jouduimmekin hieman suitsimaan kärkeviä suomenkielisiä kommentteja, joita viljelemme yleensä kovin vapautuneesti. Hyvä niin. Törmäsimme viimeisenä päivänä suomalaisseurueeseen, jossa oli yllätys yllätys I:n tuttuja (ei sentään sukulaisia tällä kertaa)!