Appalakkien hyvä ihminen

Olen tehnyt mielenkiintoista matkaa amerikkalaisen kulttuurin ytimeen. Luin tutkimustani varten folkloristi Patricia Sawinin analyysin Appalakeilla* asuvasta kertojasta ja laulajasta Bessie Eldrethistä, joka kasvatti 11 lasta, teki erilaisia usein ruumiillisia töitä siivoamisesta, ruoanlaitosta ja lastenhoidosta maatilan pitoon ja metsätöihin. Sawinin mukaan Eldreth rakentaa identiteettinsä työn ympärille. Häntä kiinnostaa, miksi näin on, onhan pelkästään 11 lapsen kasvattaminen rankkaa puuhaa ja tarpeeksi tuomaan arvostusta 90-vuotiaalle isoäidille. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että nyt joku on kulkenut melko samanlaista polkua tutkimuksensa kanssa. Oli dialogista lähestymistapaa ja huomioita perinteisissä sukupuolirooleissa tapahtuneiden muutosten reflektoinnista. Mutta ennen pitkää huomasin merkittävän eron kulttuurisissa käsityksissä liittyen työn tekoon ja moraaliin.

Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa sen enempää luterilaisesta työmoraalista tai protestanttisesta työetiikasta. Kyllähän kaikki tietävät, että meikäläisessä yhteiskunnassa arvostus ansaitaan kovalla, lähes hullulla työnteolla: Kärsi kärsi, korkeimman kruunun saat! Meillä ei kukaan ole tullut kyselemään sen perään, että mitäs sillä kaikella työmäärällä ansaitsit. Täälläpä sitä kysellään. Koska kaikilla on hypoteettinen mahdollisuus onnistua eli luoda tyhjästä omaisuus ja rakentaa elämästään kertomus, jossa noustaan ojanpohjalta rikkauksiin, pitää kovan työnteon myös näkyä tuloksessa. Talon pitää olla pramea, rouvan kuistilla ehtoisa ja peltilehmän autotallissa komea (niitä saa mielellään olla kokonainen lauma). Tämä kaikki liittyy myös uskontoon. Jos uskoo ja luottaa Jumalaansa, Herra siunaa. Jos ei tipu mannaa taivaalta, ei ole tehnyt tarpeeksi työtä, ollut tarpeeksi hyvä.

Patricia Sawinin haastattelema Bessie Eldreth ei tehnyt itselleen omaisuutta. Hän onnistui saamaan sen verran rahaa kasaan, että osti pienen palaan maata. Sille tontille hänen poikansa rakensivat pienen talon, jossa tyytyväinen isoäiti asusti edelleen kirjan ilmestymisen aikoihin. Kylään poikkeavalle Sawinille, joka näytti Eldrethistä kohtuullisesti menestyvältä, ainakin lukeneelta, mummon piti kuitenkin selitellä suhteellista köyhyyttään ja tavallisuuttaan. Että kristitty ja hurskas työnainen on oikeasti hyvä ihminen, vaikkei hän vietä eläkepäiviään Floridassa timangit kaulassa.

Meitäkin on muuten muutamaan otteeseen arvioitu varallisuuden, mahdollisen tulevan sellaisen, pohjalta. Eräs yritysjohtaja luokitteli meidät heti sen perusteella, voiko alallamme tehdä paljon rahaa. Tulos oli masentava. Folkloristiikka ja kulttuuriantropologia eivät vakuuttaneet. Kaiken kaikkiaan olen oppinut täällä melkoisen paljon omista tutkimusaiheistani työstä ja sosiaalisesta luokasta. Olen myös toipunut murska-arvioista, vaikka välillä I:n kanssa vitsailemmekin erilaisista rikastumisstrategioista. Ja onhan Lännessa kasvanut ystäväni ja kollegani sanonut useaan kertaan, että on oppinut minulta jotain, mitä pitää arvokkaana: tekemään itse ruisleipää.

Mutta hupsis, kuka tässä nyt todistelee ja mitä? Kenelle? Subjekti kietoutuu itseensä. Diagnoosi: liikaa työntekoa.

* Amerikkalainen folkloristiikka on alusta saakka rakentunut kolmen erityisen kansallisen teeman ympärille: Appalakkien eristyksissä eläneen kansan, Amerikan alkuperäisväestön sekä afrikkalais-amerikkalaisen kansanosan kokemusten ja suullisen kansanperinteen tallentamisen. Appalakit ovat olleet harvaanasuttua ja vaikeakulkuista seutua, jossa ajatellaan asuvan omanlaisensa ihmistyyppi ”real mountain people”, joka on ”säilyttänyt” omaa perinnettään kuin vienankarjalainen runorahvas.

Kirjat aiheuttavat riippuvuutta

Viikonloppuna satoi kaatamalla. Sunnuntaina tahdoimme jo nähdä jotain muutakin kuin korkeat mintunvihreät seinät ympärillämme. Suunnistimme Columbuksen suosituimpaan kirjakauppaan Book Loftiin, joka sijaitsee tavallisen asuinalueen keskellä. Siellä on 32 huoneellista kirjoja seinistä kattoon.

En ole lukenut täällä ollessa läheskään sitä määrää kirjoja kuin tavallisesti kulutan. Täältä voi kuitenkin tehdä hyviä löytöjä, sillä monet loistavat opukset eivät kulkeudu Suomeen saakka. Olen myös harrastanut Amazonista tilaamista, sillä kaikkien kirjojen – käytettyjen erityisesti – hinnat tuntuvat niin huokeilta. Olen muun muassa nauttinut Oliver Sacksin oivaltavista ja syvällisistä pohdinnoista ihmismielen ja ruumiin erityisyydestä ja suomalaissukuisen Stephen Kuusiston elämäkerrasta ”The Planet of the Blind”. Välillä tosin kaipaan suomenkieltä aivan epätoivoisesti. Joululomalla ahmin vanhempieni joululahjaksi lähettämät Stieg Larssonin trilogian jälkimmäiset osat (á 700 sivua) alle viikossa, mistä seurasi selvästi kulttuurin yliannostus ja jonkinasteinen vieraantuminen todellisuudesta. Keskimmäinen teos on muuten täälläkin kohonnut peräti Bestseller-listan toiseksi. Larssonin tekstiin pohjautuvia elokuvia en ole vielä nähnyt. On mukavaa, että on jotain, mitä odottaa.

Kirjatalosta mukaan tarttui Tony Hillermanin suomentamatonta tuotantoa, josta sekä I että minä suuresti pidämme. Navajo-reservaattiin sijoittuvat dekkarit ovat paitsi nokkelia ja viihdyttäviä, pullollaan mielenkiintoista kuvausta paikallisten arkisesta elämästä. Flunssainen ja kotipäiviä viettänyt I näyttää kahlanneen yhden Hillermanin tänään puoleen väliin. Pitänee toppuutella. Hyvää tekstiä voi nauttia ahmimisen sijaan myös hitaasti, vaikkapa kaakaon ja välihuomautusten kera. Nimim. pakko lukea vielä seuraava sivu.

Hauskoja keskusteluja – kulttuurisia odotuksia

Kuuntelin eilen salilla kahden amerikkalaisen opiskelijan ihmissuhdehuolia ja juttelua viikonloppusuunnitelmista. Soudimme viereisissä laitteissa, eikä heitä tuntunut haittaavan lainkaan, että ympärillä oli monta muutakin kanssaurheilijaa. Toinen purki edellisen päivän riitaa avopuolison kanssa ja pohti samalla, miten ympäristön paineet vakiintua ja perustaa perhe tuntuvat vaivaamaan parisuhteen toista osapuolta kovasti. Keskustelukumppani oli hyvin ymmärtäväinen, ja sanoi, että ystäville on hyvä purkaa vastakkaisen sukupuolen aiheuttamia turhautumia. Dood, been there, done that. Hän myös ehdotti, että jospa mennään sunnuntaina porukalla kirkkoon, niin ei sitten tule tämä sama asia esille siinä ympäristössä, vaan voi rentoutua hyvässä seurassa. Keskustelijat olivat vähän yli parikymppisiä nuoria miehiä.

Seuraavan dialogin taas satuin kuulemaan matkalla kotiin. Kaksi naista ihmetteli tuohtuneena, miksi nykyajan nuoret ovat niin vaativaisia ja röyhkeitä. Heillä kun ei ole vielä elämänkokemusta, eivätkä he tiedä mitään todellisesta työnteosta ja vastuunkantamisesta. Heille pitäisi kuulemma opettaa, mitä oikea elämä on. Puhujien ikä oli arvioni mukaan jopa alle kaksikymmentä. Kenestä he oikein mahtoivat puhua? En myöskään voinut olla hymyilemättä ajatukselle, että joku kohtuullisen varakas isäpappa se maksaa näidenkin nuorten naisten koulutuksen, mikäli he kuuluvat enemmistöön amerikkalaisia perustutkinto-opiskelijoita OSU:ssa.

Omista tunteista, uskonnosta ja henkilökohtaisista mieltymyksistä puhuminen näyttää sujuvan tämän maan asukeilta, samoin kuin hellittely ja alituinen vakuuttaminen siitä, miten tärkeitä läheiset ihmiset ovat. Minä en ole koskaan kertonut työkavereilleni, kuinka paljon rakastan puolisoani. He olisivat varmaankin melkoisen vaivautuneita, jos ottaisin asian esille tuon tuosta. Amerikkalaiset ystävämme kertoivat tuossa taannoin, että heistä on tavattoman hauskaa, kun I. käyttää ilmaisua ”quite ok”. Se kuulostaa kuulemma oudolta. Tulimme siihen tulokseen, että ihan hyvä tai kelvollinen merkitsee heille kurjaa tai epäonnistunutta. Heille kun asiat ovat yleensä ”awsome” tai ”great”. Ja mehän emme tunnetusti ylisanoja tuhlaa. Kuuluuhan eräs vitsi suomalaisesta avioliitosta seuraavasti: Vaimo valitti miehelle, ettei ole enää varma, rakastaako mies häntä. Mies kun ei kerro tunteistaan, eikä muutenkaan kehu vaimoaan koskaan. Aviomies tähän, että on alttarilla mielipiteensä ilmoittanut. Vaimo voi olla varma, että on ensimmäinen, joka kuulee, mikäli tämä mielipide mihinkään muuttuu.

Se on hienoa, että kehutaan ja kannustetaan. Mutta onhan siinä myös jotain, että voi luottaa puolisonsa sanaan.

No onkos tullut kesä…

Lumet sitten sulivat ja elämänmeno palautui entiselleen. Meille koitti myös kesä: ex-kämppiksemme kutsui meidät luokseen lauantaibrunssille, ja teemana suvi suloinen! Otimme mukaan shortsit, söimme turkkilaista omelettia, inkiväärimysliä sekä mangoa ja verkkomelonia. Jälkiruoaksi nautimme tietysti jäätelöä, tosin pirtelön muodossa I:n perinteisellä capuccino-reseptillä. Askartelimme ja paskartelimme hieman koristuksia ja katsoimme kesäisiä elokuvia, tällä kertaa amerikkalaisia. Meillä on ollut vaikeuksia löytää suomalaisia tai skandinaavisia leffoja, joissa olisi englanninkieliset tekstit. Edellisellä joulubrunssilla katsoimme ikiaikaisen suosikkini Ellingin.

Viihdyimme vanhassa kodissamme iltaan saakka, jolloin jatkoimme ikuisen kesän teemaa vielä vierailemalla etiopialaisessa ravintolassa. Ruoka oli oikein hyvää. Jaoimme porukalla ison kasvisaterian, joka syötiin happaman lättymäisen leivän avulla. Lautasella oli erilaisia sooseja ja muhennoksia, kaalia, pinaattia, linssejä ja papuja mojovilla mausteilla. Atria nautittiin korimaisen punotun pöydän päältä melkoisen matalilta ja sieviltä tuoleilta. Ravintolassa tarjotaan myös vastaavia jaettuja lihalautasia. Ruokalistalla näytti olevan mm. lammasta. Niitä on ehdottomasti kokeiltava lähitulevaisuudessa. Vietämme muuten maanantaina kevään viimeistä ylimääräistä vapaapäivää. Juhlimme Martin Luther Kingiä. Sen jälkeen ei olekaan näkyvissä loman lomaa ennen toukokuuta ja oikeaa kesää, ellei kovasti odotettuja vierailuja Suomesta lasketa mukaan. Silloin jätän tutkimuksen hetkeksi telakalle, ja metsästyskausikin on muistaakseni vihdoin ohi.

Joogasta iloa arkeen

Paluu arkeen otti melkoisen koville. Ahdistavaa ensimmäistä viikkoa seurasi onneksi tuottoisa kolmen päivän kirjoitusputki, jonka aikana kadotin useita tunteja työhuoneessa. Toivon hartaasti, että se jatkuisi vielä muutaman päivän. Tämä luovan työn tekijän mielentilojen aaltoilu on tietenkin tuttua, mutta pohjalle putoamista ei silti helpota, vaikka tietää, mistä on kyse.

Täälläkin on ollut lunta jo yli viikon ajan, ja rapsakka pakkaskeli on tervehtinyt minua työmatkoilla. Columbus oli alkuun melkoisen sekaisin muutamasta sentistä valkoista hahtuvaa. Ihmiset eivät juuri liikkuneet kampuksella viime viikolla, eivätkä parveilleet viikonloppuna edes talven alennusmyynneissä. Kaikki puhuivat vain säästä ja toivottelivat toisilleen, että pysy lämpimänä. Minua se alkuun huvitti, nyt se jo vähän tympäisee. Tämähän on enemmän kuin tervetullutta ja kaunista. Lakatkaa ulisemasta ja puhumasta muutenkin liikaa, senkin hemmotellut leutojen vyöhykkeiden asukit!


Olemme aloittaneet talvipäivien ratoksi ja talviurheilulajien puutteessa kotijoogan, jossa minä toimin opastajana ja orjapiiskurina. Koska edellisistä ohjatuista tunneista on niin kauan aikaa, piti etsimäni avuksi kuvamateriaalia internetistä. Löysinkin oivat saksankieliset astangajoogasivut, jotka sisältävät perussarjan asanat ja koottuja vinkkejä voiman ja venyttelyn maailmaan. Mantrojen saksankieliset versiot ovat ihastuttavia. Kielten ihmeellinen maailma on tarjoaa paljon hupia: ei kun kokeilemaan!

Kriittinen ja antaumuksellinen museokierros

Suunnittelimme New Yorkissa olomme neljän museovierailun ympärille. Aloitimme Metropolitan Museum of Artista eli METistä ja saimme heti alkuun todeta, ettei päivän vierailu sinne riittänyt alkuunkaan. Ensimmäisellä käynnillä siis vain kartoitimme kohteen ja vilkaisimme päällimmäiset herkut niin Native Art osastolta kuin länsimaisen taiteen lähiaikojen tuotannosta 1800- ja 1900-luvulta. Toisella kerralla ehdimme syventyä eurooppalaisen taiteen kultakauteen vähän liiaksikin, ja alastomat vartalot ja eteeriset maisemat alkoivat jo turruttaa ennen niin taiteen nälkäisiä mieliä. METillä oli paljon tarjottavaa, mutta sen pääsymaksupolitiikka oli ikävän hämäävä. Kyseessä on valtion ylläpitämä museo, jonne on periaatteessa ilmainen sisäänpääsy. Kävijöille suositellaan kuitenkin varsin korkeaa summaa ”vapaaehtoiseksi” lahjoitukseksi. Osa vartijoista kuitenkin peräsi maksukuittia, toiset eivät kyselleet mitään.

American Museum of Natural Historylle varasimme kokonaisen päivän. Se ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiamme. Etenkin paikan Native American Art osasto oli tiedoiltaan suorastaan puutteellinen. Eniten meitä museoihmisinä häiritsi se, ettei esillä olevissa esineissä ollut ajoituksia, ei arvioitua valmistusaikaa eikä käyttöikää keruuajankohdasta puhumattakaan. Myöskään dinosaurusosasto ei erityisemmin sykähdyttänyt. Vastaava instituutti Lontoossa on paljon parempi, kiinnostavampi ja monipuolisempi. Amerikkalaiset eivät olleet järjestäneet omaansa mitään sen kummempaa tekemistä kuin luiden ja rautalankojen töllistelyn sekä tekstien lukemisen. Katsojaa ei haastettu laskemaan, haistamaan, koskemaan tai ylipäätään muutenkaan kommunikoimaan näyttelyn kanssa. Tämänkin instituutin sisältä löytyy eittämättä hienoja näyttelyitä kuten tällä hetkellä mainostettu kiertävä Silkkitiehen liittyvä kokonaisuus. Me emme vain ehtineet sinne; emme löytäneet perille varsin monimutkaisen pohjapiirustuksen ansiosta.


Täytettyjen eläimien, maantieteen ja astronomian jälkeen hypähdimme aivan toisenlaiseen maailmaan. The Museum of Modern Art eli MoMA esittelee modernin maalaustaiteen lisäksi mm. arkkitehtuuria, designia ja veistoksia. Vierailimme siellä New Yorkissa asuvan Fulbright-kollegani kanssa. Lattioilla oli ruuhkaa, mutta selkeiden kerroksittain rakennettujen osastojen avulla MoMAssa oli helppo vierailla. Vaihtuva näyttely esitteli Bauhaus-koulukunnan tyyliä ja pysyvässä näyttelyssä pääsi vuosisadan vaihteen lisäksi lähelle nykypäivää. Pidimme molemmat I:n kanssa modernin taiteen osaston taiteen käsitettä kyseenalaistavasta osuudesta, joka ennakoi loistavasti kävijöiden mielenliikkeitä. Kevyesti yli hilseen menevien teosten jälkeen seurasi täydellisen absurdeja ”valkoinen neliö valkoisella taustalla”-tyyppisiä teoksia sekä lopulta kysymys siitä, mitä taide oikeastaan on. Seuraavaa kuvaa kannattaa tutkia tarkkaan melko läheltä, jotta siinä esiintyvä pöyristyttävän hieno ja monimutkainen taideteos avautuisi katsojalle.

Neljän museolajin viikonloppu sai arvoisensa päätöksen, kun nautimme jälkiruoaksi Smithsonian Instituten haarakonttorin American Indian Museumin annista. Smithsonian ei jättänyt kylmäksi. Ensimmäinen piskuiselta vaikuttanut näyttely Ramp It Up: Skateboard Culture in Native America oli kerrassaan loistava. On ilo tutustua ajankohtaiseen, tutkivaan ja kohdetta kunnioittavaan materiaaliin. Kuinka moni teistä tietää, miten surffaus ja skeittaus on saanut alkunsa? (En kerro, varsinkin kun tiedän, että ainakin kaksi ystävääni on tulossa huhtikuussa tännepäin ja pysähtyvät NY:ssä.) Oikealla yksi melkoisen sykähdyttävä skeittilauta. Kaksi suurempaa näyttelyä koskettivat ”perinteisempiä” aiheita Amerikan alkuperäiskansojen elämässä. Identity and Design kertoi perinteen merkityksestä nykypäivän intiaaninaisille. A Song for the Horse Nation taas kuvasi hevosen saapumista (tai paluuta) uudelle mantereelle ja sen merkitystä Pohjois-Amerikan intiaanikansojen elämäntavalle. Molemmat näyttelyt olivat kiinnostavia ja sisälsivät myös erilaisia katsojia haastavia osuuksia: niin lapsille suunnattuja toiminnallisia tiloja kuin paatunutta antropologiakin askarruttavia kysymyksiä. Niistä kuitenkin enemmän jossain muualla. Muistakaa kysyä joskus Sohwilla tai mökillä saunanlauteilla. Folkloristi kiittää.

Maalaisserkku matkailee

Matkustimme vuodenvaihteeksi New Yorkin metropolialueelle, ensin New Jerseyhyn ja sieltä junalla kaupunkiin. Saimme hieman ohjeita suunnistamiseen sekä siellä asuneilta että aiemmin vierailleilta. Huristimme metrolla ja kävelimme enemmän kuin Columbuksessa neljän kuukauden aikana yhteensä. Se oli oikein helppoa ja mukavaa, mutta muutama pieni yksityiskohta jäi närästämään: missä muualla joutuu ostamaan metrokartan kovalla rahalla kuin Amerikassa? Eihän niitä voi jaella ilmaiseksi, sehän olisi sosialismia!

Kaupungissa oli kylmempi kuin osasimme odottaa. Jouduimme jopa jättämään välistä Brooklyn Bridgen tarjoamat maisemat. Mitenköhän merimiehet selvisivät moisessa tuulessa ja tuiskussa vuosisatoja sitten? Onneksi pakkassäässä oli tarjolla kaikenlaista lohdutusruokaa (comfort food): kuumia pähkinöitä, lämpimiä pannineja ja kaakaota. Tällä kertaa emme kuitenkaan voineet jonottaa kuuluisiin ruokailupaikkoihin (mikä on NY:n arkipäivää), sillä muuten olisimme jälleen saaneet pakkasenpuremia ja vilustuneet pahemman kerran. Sen sijaan vietimme suurimman osan aikaa kuuluisissa museoissa, joista nakutan vielä erillisen raportin erityisesti työkavereitani ajatellen. Sananen kuitenkin vielä muista paikoista ja Ison Omenan tunnelmasta.

Hedelmistä puheen ollen yövyimme New Jerseyn puolella Etelä-Appelsiinissa. Sen kyljessä sijaitsivat myös pelkkä Appelsiini sekä Itä-Appelsiini. Omenan puolella asuminen on melkoisen tyyristä. Vuokrat ja hotelliyöt maksavat maltaita. Me saimme hyvän vinkin majoittua vilkkaimman keskustan läheisyyteen rauhalliseen Tribecaan. Täytyy erikseen mainita, että hotelli Cosmopolitanin aamupalakahvila oli sievä ja palvelu oivaa (kahvilan ikkuna kuvassa). Sain aamupalaksi kaurapuuroa (ilman vaahterasiirappia!) ja makoisia hedelmiä. Jos ihmettelette, miksi syömme täälläkin tuota oivaa perusruokaa, voin kertoa, ettei kukaan pysty popsimaan pekonia, munia ja pannukakkuja seitsemää päivää putkeen – paitsi amerikkalaiset (ja se näkyy). Ihmiset ovat muuten hoikempia kaupungissa, jossa suurin osa käyttää liikkumiseen omia jalkojaan. Monilla oli myös turkasen kauniita ja persoonallisia vaatteita. Tuntui todella siltä, että olemme maalaisserkkuja Keskilännestä. Toisaalta olo oli myös kodikas: lähes jokainen vastaantulija puhui jotain muuta kieltä kuin englantia. Jouduimmekin hieman suitsimaan kärkeviä suomenkielisiä kommentteja, joita viljelemme yleensä kovin vapautuneesti. Hyvä niin. Törmäsimme viimeisenä päivänä suomalaisseurueeseen, jossa oli yllätys yllätys I:n tuttuja (ei sentään sukulaisia tällä kertaa)!