Oi, opossumi!

Näin toissa päivänä ensimmäistä kertaa kuuluisan opossumin! Se liikuskeli takapihallamme yöhämärässä, lyllersi lehtikasasta toiseen. Se on hieman kissaa isompi ja melkoisen hassunnäköinen otus.

Tässä hieman lisää tietoa:

Opossumit eli pussirotat ovat pieniä tai keskikokoisia pussieläimiä. Ne kuuluvat marsupilameihin ja niillä on tarttumahäntä, joka ei kuitenkaan riitä kannattamaan aikuisen yksilön painoa. Vain poikaset saattavat roikkua häntänsä varassa. Opossumit ovat kaikkiruokaisia ja vaeltelevia. Ne pysyvät samalla alueella vain niin kauan, kuin vettä ja ruokaa on helposti saatavilla. Uhattuna pussirotat matkivat haavoittuneen tai kuolleen ulkonäköä ja hajua. Eläimet vetävät huulet sisään, paljastavat hampaansa, kuolaavat suun ympärille ja erittävät pahanhajuista ainetta. Reaktio on tahdosta riippumaton. Pussirotat ovat tässä tilassa kuitenkin melko haavoittuvaisia, sillä ne voidaan vaikka kantaa pois.

En saanut pimeässä minkäänlaista kuvaa otuksesta, joten tässä on kuva opossumia esittävästä pehmolelusta, joka kuuluu alun perin Opossum-Bill nimiselle historiallisten aseiden tekijälle, jonka kavereita tapasimme taannoin käsityöläismarkkinoilla. Älkää kysykö mistä nimi tulee!

Kalkkunakooma

Saimme kutsun työkaverini kotiin kiitospäivän illalliselle. Isäntämme tiivisti kiitospäivän historian seuraavasti: ensimmäiset uudisasukkaat olivat nääntyä ruoan puutteeseen ensimmäisenä talvena, ja intiaanit auttoivat heitä. Kevään tullen intiaanit opettivat heidän viljelemään maissia ja kurpitsoja. Kiitokseksi uudisasukkaat järjestivät sadonkorjuujuhlat. Tämä ei estänyt kuitenkaan heidän jälkeläisiään tappamasta intiaaneja.

Tämän alkupalan jälkeen siirryimmekin pääruokaan. Pöydässä oli sen seitsemää sorttia: perunamuusia, kalkkunan täytettä, karamellisoitua kurpitsaa, hilloja ja relissejä. Jälkiruoaksi nautiskeltiin juustoja ja makeita piiraita. Ainoastaan suuri makeanystävä I.K. oli kykeneväinen maistamaan niitä kaikkia. Kiitospäivän myötä opimme uuden käsitteen, kalkkunakooma (turkey coma), joka kuvaa ylensyömisestä aiheutuvaa pönäkkää ja uupunutta oloa. Myöhemmin kuulimme, että kalkkunassa on todellakin jotain kemiallista ainetta, joka aiheuttaa väsymyksen tunnetta!

Koomasta huolimatta kykenimme vielä pelailemaan lautapelejä. Kun kuulimme, että aloitamme sanapelistä, olimme vaipua epätoivoon. Kuinka tällaiset kielipuolet ja ähkyssään huokailevat väsyneet peuranlihan pakastajat kykenevät mihinkään älylliseen toimintaan? Yllätykseksemme pärjäsimme ihan kelvosti Apples to apples -pelissä, jossa yritettiin keksiä kulloiseenkin tuomariin vetoavia yhdistelmiä substantiiveista ja adjektiiveista. Sanoja oli valmiina korteissa, joista kukin pelaaja ehdotti omaa oivallustaan ja joista tuomari valitsi mieluisimman. Jokainen pääsi vuorollaan valitsemaan suosikkinsa. Minä sain kesken pelin tähtikortin. Tiesin, että I tulee valitsemaan sen, huolimatta asiayhteydessä. Siinä luki yksi sana: Kanada! Päivän teeman mukaisesti, meilläkin oli jotain sanottavaa: Kummelille kiitos.

Herkkuja on siinä monenlaista

Peura on paloiteltu, pakastettu ja muutettu erilaisiksi herkuiksi. Talven varalle on säilötty jauhelihaa, osa on kuivattu paikalliseen tapaan kuivalihaksi eli jerkyksi, mehevät kinkut savustuvat par’aikaa pallogrillissä ja jääkaapissa on kahdenlaisia omatekoisia luonnonsuolimakkaroita. Peuran sisäfilee kermakastikkeessa oli taivaallista. Puolukkahilloakin on jääkaapissa, sillä ystävämme lahjoitti purkin kuultuaan valitettavasta puutteesta.


Tänään töistä tullessani ryhdyimme valmistamaan makkaroita. Väsy painaa jäsenissä eilisen illan jäljiltä, kun leikkasimme lihaa luista ja valmistimme marinadeja. On sitä on ollut ennen ihmisillä tekemistä, kun ruokaa on pitänyt säilöä urakalla. Hamsterit ovat kovin tyytyväisiä. Kun vain vielä tulisi oikein tuimat tuulet ja lämpömittari kääntyisi pakkasen puolelle…

Huomenna gourmet-kekkerit jatkuvat. Luvassa on yltäkylläinen kiitospäivän ateria ystävän luona ja perjantaina perinteiset suomalaiset pikkujoulut. Ei liene epäselvää, kelle ruoka maittaa…

Peuranmetsästäjä

Autotallissamme on peura! I:n kärsivällinen nökötys puussa palkittiin eilen kohtalaisella saaliilla. Nuori urospeura sai osuman takapuoleensa ja kellistyi läheiseen pusikkoon. On sitä kauan odotettu ja lihaakin kaupattu jo ennen kuin siitä on ollut tietoakaan. Herkkämielisimpien lukijoiden ei kannata rullata sivua alas saakka, sillä kirjoituksen lopussa on kuva katossa roikkuvasta söpöläisestä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia avustaa sen ripustamisessa, ruokaahan siinä vain käsiteltiin. Riistan nylkeminen ja nahan parkitseminen kuuluivat Amerikan alkuperäiskansojen parissa naisten töihin.

Metsästäminen ei sen sijaan ole koskaan tullut mieleeni. Minun kärsivällisyydelläni ei kytättäisi riistaa hiljaa tuntikausia ja huollettaisi välineitä ennen ja jälkeen saalistuksen. Keräily on paljon palkitsevampaa, harvoin sitä jää marjametsässä ilman tulosta. Täällä olen joutunut tyytymään hilloon jogurtin seassa. Paikalliset pakastemarjat ovat kalliita, eivätkä ne oikeastaan maistu miltään. Tuntuu järjettömältä maksaa marjoista, joissa ei ole aromia. Onneksi hedelmiä on sentään tarjolla c-vitamiinin lähteeksi.

Huomenna lähdemme ostamaan isomman pakastimen, johon mahtuu lihojen ohella kämppiksemme valmistamia herkullisia ruoka-annoksia. Hän kun tekee kerralla valtavan annoksen ja nauttii myöhemmin helpoista lounaista ja nopeista ilta-aterioista. Tänään nautimme porukalla illalliseksi peuranmaksaa, perunamuusia ja sipulirenkaita. Vain puolukkahillo puuttuu.

Morsiuskutsuilla

Otsikko saanee kenet tahansa ajattelemaan vaaleanpunaisia mauttomuuksia, kiiltäviä lahjapapereita ja glitteriä. Joidenkin mielessä itänee ajatus, että no niin, nyt päästään amerikkalaisen keskiluokkaisuuden ytimeen kritisoimaan kaupallisuutta. Mutta työtovereideni sunnuntaibrunssi oli kaikkea muuta: pieni, söpö ja lämminhenkinen kokoontuminen ja hyvä tekosyy nauttia erilaisia herkkuja.

Eräs työkaverini menee kesällä naimisiin. Hänen perheensä asuu melko kaukana Keskilännestä ja varaäidin roolia hoiteleva tutkimuskeskuksemme varajohtaja järjesti hänelle kutsut. Mukana piti tuoda jokin lahja, jonka piti olla joko itse tehty, kierrätetty tai maksimissaan 5 dollarin arvoinen. Joimme kahvia ja useammankin mimosan, nautimme ensin suolaisia, sitten makeita leipomuksia sekä ihania tuoreita hedelmiä. Jutustelun lomassa meidän tuli keksiä jokin pistämätön avioliittoneuvo. Kansanperinne kun kiinnostaa, muistelimme vanhoja sananlaskuja ja uudempia humoristisia totuuksia. Morsian valitsi ehdotuksista parhaat ja päädyimme lopulta äänestämään voittajan. Yksi mehevimmistä kuului: Älä usko kliseisiin avioliittoneuvoihin. Voittajaksi kuitenkin arjen muuttaminen juhlaksi: kutsukaa kotitöiden ja muiden yhteisten askareiden toimittamista treffeiksi, tapailkaa romanttisesti pyykkikoneen äärellä ja lähtekää käsi kädessä lähikauppaan.


Kesken hilpeiden kutsujen emäntä muisti, että hän oli luvannut viedä aviomiehelleen ruokaa. Me kummastelimme, missä hän oikein on, jolloin saimme tietää, että flunssa esti alkuperäisen suunnitelman (lähteä pitkälle pyörälenkille) toteutumisen ja vilustunut siippa oli sijoitettu perheen koirien kanssa kellariin. Tästähän riemu repesi. Kohtele aviomiestä kuten koiraa jne….

Ville Peltonen

Valitsimme ensimmäiseksi NHL-otteluksemme Columbus Blue Jackets vastaan Anaheim Ducks toiveenamme nähdä kaksi suomalaista jääkiekkolegendaa samalla jäällä. Mutta Saku Koivu paranteli alaruumiin vammaansa katsomossa (vamman laatua ei voida paljastaa, etteivät vastustajan pahat pojat tule ja iske myöhemmin arkaan paikkaan). Pitkän uran omaava Teemu sen sijaan luisteli kuin nuori pantteri. Joukkueensa on tosin pelannut viime aikoina vaisusti, eikä kamppailu sinitakkeja vastaan ollut mitenkään mahdottoman energistä katsottavaa. Suomen liigapelit ovat kokemukseni mukaan jopa vauhdikkaampia ja Jyväskylän kotiyleisö peittoaa mennen tullen Keskilännen kiekkokansan, joka villiintyi lähinnä paikallisen ravintolayrittäjän mainoskikasta, jonka ansiosta katsomoon satoi ilmaista ruokaa.

Vaikka peli ei ollutkaan erityisen huimaa katsottavaa, urheiluspektaakkeli ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi. Nationawide Arena oli iso (vetää n. 20 000 katsojaa) ja huonoimmiltakin paikoilta pystyi seuraamaan peliä vallan mainiosti. Hauskaa oli myös havainnoida peliin liittyviä rituaaleja, ihmisten käyttäytymistä ja väliaika-aktiviteetteja. Kansallislaulun esittämistä joka pelin alussa en kyllä koskaan opi ymmärtämään ja ylimääräiset mainostauot kesken jännittävimmän pelin tekevät ottelusta vain tylsemmän. Jääkiekko on ehdottomasti parhaimmillaan, kun on selvästi toisen joukkueen puolella ja esimerkiksi rangaistuslaukauskisa, jonka tällä kertaa voitti kotijoukkue, saa pulssin nousemaan taivaisiin. Sellaista eläytymistä ei ole tapahtunut sitten vuoden 1995.

Pianobaarissa

Rutiini on loksahtanut päälle täälläkin: arkipäivät menevät melko tasan tarkkaan töissä kirjoittaessa ja lukiessa, illat kotona syödessä ja nukkuessa (uni tuli eilen iltayhdeksältä). Viikonloppuisin ehtii tehdä jotain muutakin. Käväisimme perjantai-iltana kämppiksemme kanssa pianobaarissa, jossa oli kaksi flyygeliä ja monta taitavaa soittaja-laulajaa, joilta yleisö saattoi toivoa omaa suosikkikappalettaan. Mitä enemmän dollareita pöydästä irtosi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sai kuulla toiveensa loppuun. Rahalla kun saattoi myös maksaa laulun loppumaan. Siihen vain tarvittiin tuplasti ehdotuksen mukana tullut summa rahaa. Alkuillasta useimmat kappaleet saivat soida loppuun. Välillä oli vähän ulkopuolinen olo, kun kaikki ympärillä lauloivat ”I love American music” tai jotain sellaista. Onneksi joukkoon mahtui myös meille tuttuja biisejä, lähinnä 80-luvun hittejä ja muutama 90-luvun klassikko. Sellaiset vain jostain syystä jakavat tunteita ja lupaavan tutunkuuloisesti alkaneet sävelet tyrehtyivät muutaman tahdin jälkeen.


Pahoittelen kuvan laatua, mutta ehkä se silti välittää iloisen ilmapiirin. Tunnelma muuttui lähes riehakkaaksi, kun lavalle astui kansanmusiikkia soittava viulisti. Kyllähän minä tiesin, että country ja folk ovat täällä suosittuja taiteenlajeja, mutta oli yllättävää, ettei kukaan äänestänyt niitä hiljaiseksi, vaan kansan jalat alkoivat vipeltää ja kädet taputtaa tahtia. Suomalaisethan osoittavat suosiota lyömällä rytmiä toisella jalalla. Jos käsi taputtaa lisäksi rytmiä polvella, voi sitä jo sanoa jammaamiseksi. Ei siinä tarvitse hymyillä, eikä päästellä sen kummempia ääniä (ellei olla erittäin rohkaistuneessa tilassa ja kaikkihan tietävät, mitä se tarkoittaa). Osallistuminen, tanssiminen, laulaminen ja suosionosoittaminen ovat vapauttavia yhteisöllisiä rituaaleja. On hyvä aloittaa viikonloppu huutamalla jii-haa! Sen jälkeen vieraille puhuminen sujuu helposti ja hymy pysyy huulilla.

(Tämä blogikirjoitus on saanut inspiraationsa tanssia harrastavan ja ulkomailla asuneen ystävän kokemuksista.)

Halloween

Pidimme viime lauantaina Halloween-juhlat yhdessä kämppiksemme ja hänen tyttöystävänsä kanssa. He olivat keksineet meille oivan pukeutumisteeman jo viikkoja aiemmin. I teki syvän vaikutuksen juhlakansaan Robin Hoodina, ja minä sain päälleni ihanan keskiaikaisen mekon. Lainasin pukuni Stacylta, jolla sattui sopivasti olemaan Robin Hoodin vihreisiin sukkahousuihin sointuva kaunis kostyymi. I:n puvun yksityiskohdat löytyivät kotikatumme kulmassa sijaitsevasta käytettyjen vaatteiden liikkeestä, naisten osastolta tietenkin.

Kämppiksemme Ray sai oman pukuideansa alkusyksyn ikävistä tapahtumista ja liikkui salakavalasti juhlaväen keskellä pyörävarkaan elkein. Stacy oli sievä Punahilkka ja kantoi koko illan koria, jossa oli flunssalääkkeiden lisäksi karamellia. I jakoi myös makeisia ottaen rikkailta ja antaen köyhille. Minä taas sain selittää muutamaan otteeseen, etten ole pukeutunut Suomen kansallispukuun, ja että kyllä sellaisia on kotipuolessa joillakin ihmisillä, mutta ne ovat hieman vaatimattomampia kuin minun prinsessamekkoni.

Koristelimme talon hienosti; pakollisten kurpitsojen ja hämähäkkien lisäksi väkersin ikkunoihin värikkäitä vaahteranlehtiä ja Stacy leikkasi mustasta silkkipaperista lepakkonauhoja ja pieniä rottia, joita sijoittelimme ympäri taloa. Kuvassa takanpäällystä kuorrutettuna kauheuksilla.

Juhlissa soitti Rayn työkavereiden bändi. Paikalle saapui kiitettävän paljon komeasti pukeutuneita aikuisia ihmisiä, joilla riitti leikkimieltä myös roolihahmoille ominaiseen supliikkiin. Sisään purjehtinut vanha merikarhu halusi ja sai mukiinsa rommia, Jeesus muutti vettä viiniksi ja puu pahoitteli, että siitä irtoaa näin syksyisin kovasti lehtiä. Tässä on kuva, joka on otettu puolenyön jälkeen. Tuhkimoa ei näkynyt koko iltana, ja haltijakummikin otti hatkat.



Vaikka joskus muristaan, että Halloween ei ole meikäläinen perinne, minua ei kyllä haittaisi naamioitua kerran vuodessa ja pitää hyvät pirskeet.