Syömäloma

Voimme paksusti joulunpäivät. Perinteisten jouluherkkujen sijaan pöydässä oli peuraa. Vaikkei ruokaa ollutkaan sen seitsemää sorttia niin kuin äitien on tapana laittaa, navat paukkuivat. Söimme salmiakkia enemmän kuin koskaan (kiitos!). Joulun parhaasta lahjasta vastasi kummipoikani, jolta saimme itse tehdyn joululevyn.

Joulupäivänä nautimme kiinalaista kotiruokaa työkaverini luona. Menu oli yltäkylläinen. Alkupalaksi tarjottiin höyrytettyjä katkarapu- ja kasviskääröjä erilaisilla kastikkeilla (kuvassa). Niitä seurasi kirkaslieminen talvimelonikeitto, kalaa inkiväärillä ja valkosipulilla, porsaan kylkeä äidin perinteisellä reseptillä ja jotain tuntematonta vihannesta osterikastikkeessa. Jälkiruoaksi nautimme I:n huolella valmistamaa arabialaista maustekakkua, jossa oli kunnon kerros kuorrutusta eikä kökön kökköä.

Herkuttelu jatkui tapaninpäivänä. Entinen kämppiksemme valmisti meille brunssin, jolla tarjottiin aniksella höystettyjä paistettuja munia sekä olutpannukakkuja, jotka ryyditettiin mustikkasiirapilla. Välissä käväisimme kotona päivällisellä ja jatkoimme iltaa elokuvien parissa napostellen makoisaa Wisconsinilaista juustoa, joka oli lohkaistu kokonaisesta kiekosta, jonka ex-kämppis oli saanut joululahjaksi. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa, muuten emme mahtuisi enää lentokoneen penkkiin.

Jouluksi uuteen kotiin

Teimme joulun alla päätöksen muuttaa omaan rauhaan, kun asunto, jossa vietimme kaksi ensimmäistä viikkoa, vapautui kollegani palatessa Eurooppaan. Sanoimme hyvästit kommuunille ja Clintonvillen keskiluokkaisille kulmille ja palasimme Victorian Villagen viehättävien puuleikkausten ja koristeellisten tiilitalojen keskelle.

Vuokraisäntä, joka oli ensimmäinen tapaamamme amerikkalainen, oli ilahtunut paluustamme ja istuimme hänen kanssaan yläkerran asunnossa juomassa teetä ja parantamassa maailmaa. Hän on puuseppä, joka keräilee vanhaa tavaraa. Kun Columbuksen keskustan vanhat kivitalot purettiin aikoinaan pilvenpiirtäjien tieltä, hän pelasti joitakin hienoja kivikoristeita, jotka nekin revittiin irti ja aiottiin murskata muun kivimassan mukana. Talon ympäristö on koristeltu näillä kuriositeeteilla. Isäntä muistaa, mistä talosta mikin pala on peräisin.


Uuden vuoden vietämme New Yorkissa. Meidän piti vierailla siellä jo ennen joulua, mutta kenttätyömatka ajoi aikataulussa edelle. Tällä kertaa pääsemme New Jerseyhyn saakka työkaverini kyydissä ja huristamme sitten kaupunkiin junalla. Kiitän jo nyt etukäteen neuvoista, minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Kuten oletettavissa, vierailemme museoissa ja lopun ajan käytämme hyvään ruokaan. Mutta ettei mennä asioiden edelle, hyvää joulua ja rentouttavaa lomaa!

Pakkasen puremia parannellessa

Kotiuduimme kenttätyömatkalta jo viikonloppuna, mutta toipuminen on kestänyt pitkään. Matka on aina matka, ja jos siihen vielä liittyy työntekoa ja toisten nurkissa yöpymistä, on se väkisinkin uuvuttavaa. Koska olimme liikkeellä autolla, tuli päälle vielä melkoisesti kilometrejä ja erilaisia maisemia. Minäkin jouduin ajamaan. Selviydyin hienosti jopa viisikaistaisella moottoritiellä! Pysähdyimme takaisin tullessa pariksi päiväksi Madisoniin ja söimme sunnuntailounaan paluumatkan varrella Chicagossa.

Koska emme ole mitään suurkaupungin sulavia sukkuloijia, nautimme melkoisesti pohjoisen rauhasta, metsistä ja pakkasesta. Erityisesti ” People’s Republic of Madison”, niin kuin sitä ylempänä kutsutaan, oli paikka meidän makuumme, vähän niin kuin Jyväskylä: kaupunki kahden järven välissä, paljon opiskelijoita, pyöräilijöitä ja kävelykatu keskustassa. Etelän myrskyjen takia Yhdysvaltain pohjoisosissa satoi paljon lunta ja näistä kinoksista voisi Suomessakin olla kateellinen. Muutama yksityiskohta paikallisessa rakentamisessa ja tiehallinnossa kyllä ihmetyttää. Edes Wisconsinissa ei osata rakentaa varaavia takkoja, eikä kiinnitetä huomiota talojen eristykseen. Joka toisen talon räystäät tippuvat, vaikka olisi paukkupakkaset. Ja jos sataa 40 cm lunta, siitä yritetään todellakin hankkiutua eroon teitä suolaamalla.



No, besserwisseröinti sikseen. Madridin leveysasteella sijaitsevan Columbuksen talvikelien jälkeen runsaan -20 celsiusasteen pakkaset olivat kuitenkin liikaa myös minulle. Sain pohjoisen reissun muistiaisena pakkasenpuremia kasvoihini. Arvatkaa huvittaako tuttaviani, joille olen hannestellut kaikenmaailman avantouinneista ja lumienkeleistä?

Suomalaiskylässä

Ajoimme kolmen osavaltion halki Pohjois-Wisconsiniin pieneen 400 asukkaan kylään nimeltä Brantwood. Täällä sijaitsee yksi maatila, jonka omistaa amerikansuomalainen Palmquistin pariskunta. Kun saavuimme pihaan ja ehdimme kätellä isäntäpariskunnan, meille kerrottiin, että kylässä juhlitaan suomalaista itsenäisyyspäivää. Pääsimmekin hetken perästä perinteiselle lihakeitolle ja riisipuurolle iloiseen seuraan. Matkalla jutellessa selvisi, että I:n isoäiti on kotoisin saman järven rannalta kuin tämän tilan entinen renki. Teemme parhaillaan sukuselvitystä ja soittelemme kotopuoleen, josko asia selviäisi tarkemmin ja voisimme tarkistaa, miten läheisestä sukulaisuudesta on kyse.

Juhlissa meille tuli juttelemaan useampikin suomea taitava vanhempi ihminen, yhteensä noin viisi. Suomalaisia sukujuuria löytyy joka toiselta kyläläiseltä, mutta kieli on unohtunut matkan varrelle. Sauna- ja ruokakulttuuri on osin säilynyt, ja monet ihmiset pitävät yhteyttä suomalaisiin sukulaisiinsa. Aiomme viipyä täällä muutaman päivän, jotta I ehtii haastatella kylän metsästäjiä. Majoitumme pihapiirin hirsimökissä. Pakkasta on kymmenkunta astetta ja luntakin hitunen. Vielä kun pääsisi saunaan...

Laitan kuvia jälkikäteen, sillä kuvien siirto koneelle ei onnistu ilman kotiin unohtunutta kaapelia.

Kenttätöihin Wisconsiniin

On taas aika pakata tavarat ja nähdä hieman laajemmin uutta mannerta. Suuntaamme viikoksi pohjoiseen Wisconsinin osavaltioon kenttätyömatkalle. Yritämme etsiä käsiimme suomalaisamerikkalaisia metsästäjiä, joita I voisi haastatella. Minä lähden matkaan harjoittamaan rakastamaani small talkia ja katsomaan löytyisikö joulufiilis lumisemmissa maisemissa. Otin mukaan hieman töitä, aion nauttia oman aineistoni lukemisesta erään suomalaisamerikkalaisen metsästysfarmin täysihoidossa sillä aikaa kun miekkoseni tutustuu perheyritykseen, sen omistajiin ja naapurustoon.

Myöhemmin ensi viikolla olisi tarkoitus tutustua myös Wisconsin-Madisonin yliopistoon ja osavaltion kehuttuun pääkaupunkiin, josta kämppiksemme on kotoisin. Hänen kuvailunsa perusteella kaupunki on varsinainen matkaajan unelma. Meidän pitää etsiä käsiimme tiettyä juustoa, vierailla sievissä ravintoloissa, nauttia siitä, että voimme kävellä paikasta toiseen ja imeä itseemme pohjoisen tunnelmaa. Eipä tarvitse kahdesta käskeä.

Oi, opossumi!

Näin toissa päivänä ensimmäistä kertaa kuuluisan opossumin! Se liikuskeli takapihallamme yöhämärässä, lyllersi lehtikasasta toiseen. Se on hieman kissaa isompi ja melkoisen hassunnäköinen otus.

Tässä hieman lisää tietoa:

Opossumit eli pussirotat ovat pieniä tai keskikokoisia pussieläimiä. Ne kuuluvat marsupilameihin ja niillä on tarttumahäntä, joka ei kuitenkaan riitä kannattamaan aikuisen yksilön painoa. Vain poikaset saattavat roikkua häntänsä varassa. Opossumit ovat kaikkiruokaisia ja vaeltelevia. Ne pysyvät samalla alueella vain niin kauan, kuin vettä ja ruokaa on helposti saatavilla. Uhattuna pussirotat matkivat haavoittuneen tai kuolleen ulkonäköä ja hajua. Eläimet vetävät huulet sisään, paljastavat hampaansa, kuolaavat suun ympärille ja erittävät pahanhajuista ainetta. Reaktio on tahdosta riippumaton. Pussirotat ovat tässä tilassa kuitenkin melko haavoittuvaisia, sillä ne voidaan vaikka kantaa pois.

En saanut pimeässä minkäänlaista kuvaa otuksesta, joten tässä on kuva opossumia esittävästä pehmolelusta, joka kuuluu alun perin Opossum-Bill nimiselle historiallisten aseiden tekijälle, jonka kavereita tapasimme taannoin käsityöläismarkkinoilla. Älkää kysykö mistä nimi tulee!

Kalkkunakooma

Saimme kutsun työkaverini kotiin kiitospäivän illalliselle. Isäntämme tiivisti kiitospäivän historian seuraavasti: ensimmäiset uudisasukkaat olivat nääntyä ruoan puutteeseen ensimmäisenä talvena, ja intiaanit auttoivat heitä. Kevään tullen intiaanit opettivat heidän viljelemään maissia ja kurpitsoja. Kiitokseksi uudisasukkaat järjestivät sadonkorjuujuhlat. Tämä ei estänyt kuitenkaan heidän jälkeläisiään tappamasta intiaaneja.

Tämän alkupalan jälkeen siirryimmekin pääruokaan. Pöydässä oli sen seitsemää sorttia: perunamuusia, kalkkunan täytettä, karamellisoitua kurpitsaa, hilloja ja relissejä. Jälkiruoaksi nautiskeltiin juustoja ja makeita piiraita. Ainoastaan suuri makeanystävä I.K. oli kykeneväinen maistamaan niitä kaikkia. Kiitospäivän myötä opimme uuden käsitteen, kalkkunakooma (turkey coma), joka kuvaa ylensyömisestä aiheutuvaa pönäkkää ja uupunutta oloa. Myöhemmin kuulimme, että kalkkunassa on todellakin jotain kemiallista ainetta, joka aiheuttaa väsymyksen tunnetta!

Koomasta huolimatta kykenimme vielä pelailemaan lautapelejä. Kun kuulimme, että aloitamme sanapelistä, olimme vaipua epätoivoon. Kuinka tällaiset kielipuolet ja ähkyssään huokailevat väsyneet peuranlihan pakastajat kykenevät mihinkään älylliseen toimintaan? Yllätykseksemme pärjäsimme ihan kelvosti Apples to apples -pelissä, jossa yritettiin keksiä kulloiseenkin tuomariin vetoavia yhdistelmiä substantiiveista ja adjektiiveista. Sanoja oli valmiina korteissa, joista kukin pelaaja ehdotti omaa oivallustaan ja joista tuomari valitsi mieluisimman. Jokainen pääsi vuorollaan valitsemaan suosikkinsa. Minä sain kesken pelin tähtikortin. Tiesin, että I tulee valitsemaan sen, huolimatta asiayhteydessä. Siinä luki yksi sana: Kanada! Päivän teeman mukaisesti, meilläkin oli jotain sanottavaa: Kummelille kiitos.

Herkkuja on siinä monenlaista

Peura on paloiteltu, pakastettu ja muutettu erilaisiksi herkuiksi. Talven varalle on säilötty jauhelihaa, osa on kuivattu paikalliseen tapaan kuivalihaksi eli jerkyksi, mehevät kinkut savustuvat par’aikaa pallogrillissä ja jääkaapissa on kahdenlaisia omatekoisia luonnonsuolimakkaroita. Peuran sisäfilee kermakastikkeessa oli taivaallista. Puolukkahilloakin on jääkaapissa, sillä ystävämme lahjoitti purkin kuultuaan valitettavasta puutteesta.


Tänään töistä tullessani ryhdyimme valmistamaan makkaroita. Väsy painaa jäsenissä eilisen illan jäljiltä, kun leikkasimme lihaa luista ja valmistimme marinadeja. On sitä on ollut ennen ihmisillä tekemistä, kun ruokaa on pitänyt säilöä urakalla. Hamsterit ovat kovin tyytyväisiä. Kun vain vielä tulisi oikein tuimat tuulet ja lämpömittari kääntyisi pakkasen puolelle…

Huomenna gourmet-kekkerit jatkuvat. Luvassa on yltäkylläinen kiitospäivän ateria ystävän luona ja perjantaina perinteiset suomalaiset pikkujoulut. Ei liene epäselvää, kelle ruoka maittaa…

Peuranmetsästäjä

Autotallissamme on peura! I:n kärsivällinen nökötys puussa palkittiin eilen kohtalaisella saaliilla. Nuori urospeura sai osuman takapuoleensa ja kellistyi läheiseen pusikkoon. On sitä kauan odotettu ja lihaakin kaupattu jo ennen kuin siitä on ollut tietoakaan. Herkkämielisimpien lukijoiden ei kannata rullata sivua alas saakka, sillä kirjoituksen lopussa on kuva katossa roikkuvasta söpöläisestä. Minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia avustaa sen ripustamisessa, ruokaahan siinä vain käsiteltiin. Riistan nylkeminen ja nahan parkitseminen kuuluivat Amerikan alkuperäiskansojen parissa naisten töihin.

Metsästäminen ei sen sijaan ole koskaan tullut mieleeni. Minun kärsivällisyydelläni ei kytättäisi riistaa hiljaa tuntikausia ja huollettaisi välineitä ennen ja jälkeen saalistuksen. Keräily on paljon palkitsevampaa, harvoin sitä jää marjametsässä ilman tulosta. Täällä olen joutunut tyytymään hilloon jogurtin seassa. Paikalliset pakastemarjat ovat kalliita, eivätkä ne oikeastaan maistu miltään. Tuntuu järjettömältä maksaa marjoista, joissa ei ole aromia. Onneksi hedelmiä on sentään tarjolla c-vitamiinin lähteeksi.

Huomenna lähdemme ostamaan isomman pakastimen, johon mahtuu lihojen ohella kämppiksemme valmistamia herkullisia ruoka-annoksia. Hän kun tekee kerralla valtavan annoksen ja nauttii myöhemmin helpoista lounaista ja nopeista ilta-aterioista. Tänään nautimme porukalla illalliseksi peuranmaksaa, perunamuusia ja sipulirenkaita. Vain puolukkahillo puuttuu.

Morsiuskutsuilla

Otsikko saanee kenet tahansa ajattelemaan vaaleanpunaisia mauttomuuksia, kiiltäviä lahjapapereita ja glitteriä. Joidenkin mielessä itänee ajatus, että no niin, nyt päästään amerikkalaisen keskiluokkaisuuden ytimeen kritisoimaan kaupallisuutta. Mutta työtovereideni sunnuntaibrunssi oli kaikkea muuta: pieni, söpö ja lämminhenkinen kokoontuminen ja hyvä tekosyy nauttia erilaisia herkkuja.

Eräs työkaverini menee kesällä naimisiin. Hänen perheensä asuu melko kaukana Keskilännestä ja varaäidin roolia hoiteleva tutkimuskeskuksemme varajohtaja järjesti hänelle kutsut. Mukana piti tuoda jokin lahja, jonka piti olla joko itse tehty, kierrätetty tai maksimissaan 5 dollarin arvoinen. Joimme kahvia ja useammankin mimosan, nautimme ensin suolaisia, sitten makeita leipomuksia sekä ihania tuoreita hedelmiä. Jutustelun lomassa meidän tuli keksiä jokin pistämätön avioliittoneuvo. Kansanperinne kun kiinnostaa, muistelimme vanhoja sananlaskuja ja uudempia humoristisia totuuksia. Morsian valitsi ehdotuksista parhaat ja päädyimme lopulta äänestämään voittajan. Yksi mehevimmistä kuului: Älä usko kliseisiin avioliittoneuvoihin. Voittajaksi kuitenkin arjen muuttaminen juhlaksi: kutsukaa kotitöiden ja muiden yhteisten askareiden toimittamista treffeiksi, tapailkaa romanttisesti pyykkikoneen äärellä ja lähtekää käsi kädessä lähikauppaan.


Kesken hilpeiden kutsujen emäntä muisti, että hän oli luvannut viedä aviomiehelleen ruokaa. Me kummastelimme, missä hän oikein on, jolloin saimme tietää, että flunssa esti alkuperäisen suunnitelman (lähteä pitkälle pyörälenkille) toteutumisen ja vilustunut siippa oli sijoitettu perheen koirien kanssa kellariin. Tästähän riemu repesi. Kohtele aviomiestä kuten koiraa jne….

Ville Peltonen

Valitsimme ensimmäiseksi NHL-otteluksemme Columbus Blue Jackets vastaan Anaheim Ducks toiveenamme nähdä kaksi suomalaista jääkiekkolegendaa samalla jäällä. Mutta Saku Koivu paranteli alaruumiin vammaansa katsomossa (vamman laatua ei voida paljastaa, etteivät vastustajan pahat pojat tule ja iske myöhemmin arkaan paikkaan). Pitkän uran omaava Teemu sen sijaan luisteli kuin nuori pantteri. Joukkueensa on tosin pelannut viime aikoina vaisusti, eikä kamppailu sinitakkeja vastaan ollut mitenkään mahdottoman energistä katsottavaa. Suomen liigapelit ovat kokemukseni mukaan jopa vauhdikkaampia ja Jyväskylän kotiyleisö peittoaa mennen tullen Keskilännen kiekkokansan, joka villiintyi lähinnä paikallisen ravintolayrittäjän mainoskikasta, jonka ansiosta katsomoon satoi ilmaista ruokaa.

Vaikka peli ei ollutkaan erityisen huimaa katsottavaa, urheiluspektaakkeli ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi. Nationawide Arena oli iso (vetää n. 20 000 katsojaa) ja huonoimmiltakin paikoilta pystyi seuraamaan peliä vallan mainiosti. Hauskaa oli myös havainnoida peliin liittyviä rituaaleja, ihmisten käyttäytymistä ja väliaika-aktiviteetteja. Kansallislaulun esittämistä joka pelin alussa en kyllä koskaan opi ymmärtämään ja ylimääräiset mainostauot kesken jännittävimmän pelin tekevät ottelusta vain tylsemmän. Jääkiekko on ehdottomasti parhaimmillaan, kun on selvästi toisen joukkueen puolella ja esimerkiksi rangaistuslaukauskisa, jonka tällä kertaa voitti kotijoukkue, saa pulssin nousemaan taivaisiin. Sellaista eläytymistä ei ole tapahtunut sitten vuoden 1995.

Pianobaarissa

Rutiini on loksahtanut päälle täälläkin: arkipäivät menevät melko tasan tarkkaan töissä kirjoittaessa ja lukiessa, illat kotona syödessä ja nukkuessa (uni tuli eilen iltayhdeksältä). Viikonloppuisin ehtii tehdä jotain muutakin. Käväisimme perjantai-iltana kämppiksemme kanssa pianobaarissa, jossa oli kaksi flyygeliä ja monta taitavaa soittaja-laulajaa, joilta yleisö saattoi toivoa omaa suosikkikappalettaan. Mitä enemmän dollareita pöydästä irtosi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sai kuulla toiveensa loppuun. Rahalla kun saattoi myös maksaa laulun loppumaan. Siihen vain tarvittiin tuplasti ehdotuksen mukana tullut summa rahaa. Alkuillasta useimmat kappaleet saivat soida loppuun. Välillä oli vähän ulkopuolinen olo, kun kaikki ympärillä lauloivat ”I love American music” tai jotain sellaista. Onneksi joukkoon mahtui myös meille tuttuja biisejä, lähinnä 80-luvun hittejä ja muutama 90-luvun klassikko. Sellaiset vain jostain syystä jakavat tunteita ja lupaavan tutunkuuloisesti alkaneet sävelet tyrehtyivät muutaman tahdin jälkeen.


Pahoittelen kuvan laatua, mutta ehkä se silti välittää iloisen ilmapiirin. Tunnelma muuttui lähes riehakkaaksi, kun lavalle astui kansanmusiikkia soittava viulisti. Kyllähän minä tiesin, että country ja folk ovat täällä suosittuja taiteenlajeja, mutta oli yllättävää, ettei kukaan äänestänyt niitä hiljaiseksi, vaan kansan jalat alkoivat vipeltää ja kädet taputtaa tahtia. Suomalaisethan osoittavat suosiota lyömällä rytmiä toisella jalalla. Jos käsi taputtaa lisäksi rytmiä polvella, voi sitä jo sanoa jammaamiseksi. Ei siinä tarvitse hymyillä, eikä päästellä sen kummempia ääniä (ellei olla erittäin rohkaistuneessa tilassa ja kaikkihan tietävät, mitä se tarkoittaa). Osallistuminen, tanssiminen, laulaminen ja suosionosoittaminen ovat vapauttavia yhteisöllisiä rituaaleja. On hyvä aloittaa viikonloppu huutamalla jii-haa! Sen jälkeen vieraille puhuminen sujuu helposti ja hymy pysyy huulilla.

(Tämä blogikirjoitus on saanut inspiraationsa tanssia harrastavan ja ulkomailla asuneen ystävän kokemuksista.)

Halloween

Pidimme viime lauantaina Halloween-juhlat yhdessä kämppiksemme ja hänen tyttöystävänsä kanssa. He olivat keksineet meille oivan pukeutumisteeman jo viikkoja aiemmin. I teki syvän vaikutuksen juhlakansaan Robin Hoodina, ja minä sain päälleni ihanan keskiaikaisen mekon. Lainasin pukuni Stacylta, jolla sattui sopivasti olemaan Robin Hoodin vihreisiin sukkahousuihin sointuva kaunis kostyymi. I:n puvun yksityiskohdat löytyivät kotikatumme kulmassa sijaitsevasta käytettyjen vaatteiden liikkeestä, naisten osastolta tietenkin.

Kämppiksemme Ray sai oman pukuideansa alkusyksyn ikävistä tapahtumista ja liikkui salakavalasti juhlaväen keskellä pyörävarkaan elkein. Stacy oli sievä Punahilkka ja kantoi koko illan koria, jossa oli flunssalääkkeiden lisäksi karamellia. I jakoi myös makeisia ottaen rikkailta ja antaen köyhille. Minä taas sain selittää muutamaan otteeseen, etten ole pukeutunut Suomen kansallispukuun, ja että kyllä sellaisia on kotipuolessa joillakin ihmisillä, mutta ne ovat hieman vaatimattomampia kuin minun prinsessamekkoni.

Koristelimme talon hienosti; pakollisten kurpitsojen ja hämähäkkien lisäksi väkersin ikkunoihin värikkäitä vaahteranlehtiä ja Stacy leikkasi mustasta silkkipaperista lepakkonauhoja ja pieniä rottia, joita sijoittelimme ympäri taloa. Kuvassa takanpäällystä kuorrutettuna kauheuksilla.

Juhlissa soitti Rayn työkavereiden bändi. Paikalle saapui kiitettävän paljon komeasti pukeutuneita aikuisia ihmisiä, joilla riitti leikkimieltä myös roolihahmoille ominaiseen supliikkiin. Sisään purjehtinut vanha merikarhu halusi ja sai mukiinsa rommia, Jeesus muutti vettä viiniksi ja puu pahoitteli, että siitä irtoaa näin syksyisin kovasti lehtiä. Tässä on kuva, joka on otettu puolenyön jälkeen. Tuhkimoa ei näkynyt koko iltana, ja haltijakummikin otti hatkat.



Vaikka joskus muristaan, että Halloween ei ole meikäläinen perinne, minua ei kyllä haittaisi naamioitua kerran vuodessa ja pitää hyvät pirskeet.

Idaho – yllättäjä

Mitä odottaisit osavaltiolta, joka on maan suurin perunan tuottaja, joka elää maanviljelyn ohella kalankasvatuksesta sekä kaivosteollisuudesta ja joka on republikaanien vankkaa kannatusaluetta? Nähtyämme Yellowstonen ja Teton-vuoret laskimme Snake Riverin laaksoon ja ajattelimme, että matkamme hienoin osuus on kutakuinkin takanapäin. Mutta mitä vielä, Idaho osasi yllättää.


Alueen asukastiheys on pienempi kuin Suomessa, mutta pienessä Hagerman-nimisessä kylässä, jossa pysähdyimme, oli yksi parhaimmista ravintoloista, jossa olemme vierailleet täällä olomme aikana. Nautimme monipuolisesta salaattipöydästä ja maistelimme asioita, joita ei ihan joka ravintolasta saa: alligaattorin lihaa ja sammakonreisiä. Tämän lisäksi motellin omistaja suositteli meille alueen kuumia lähteitä, joiden vesi on suolaista, hieman emäksistä ja mineraalipitoista. Pääsimmekin kylpemään lämpimään veteen tähtitaivaan alla – ei hassumpaa!

Tämä ei vielä lopu tähän. Nautimme aamupalasta sievässä kahvilassa, jossa meille tarjoiltiin suolaista kaurapuuroa ja jumalaisen hyvää kahvia. Samassa paikassa oli myös myynnissä paikallisen kansanparantajan valmistamia ihmetuotteita, hauteita ja salvoja, jotka auttavat kuulemma esimerkiksi käärmeen puremaan. Minulla on nyt purkillinen appelsiinilla ja ruusuvedellä maustettua voidetta, jonka tuoksu saa minut joka päivä hyvälle tuulelle. Hagerman ei ollut koolla pilattu, siellä oli piskuisin koskaan näkemämme kirjasto (kuva alla, se oli valitty vuoden kirjastoksi Idahossa, mitä se sitten kertoneekaan paikallisten lukuinnosta!) ja todellakin vain nuo kaksi mainitsemaamme ravitsemusliikettä. Jos satutte vierailemaan seutuvilla, harkitkaa piipahtamista keskellä ei-mitään.

Suuri ja mahtava kansallispuisto

Vietimme Yellowstonen kansallispuistossa kaksi päivää matkamme keskivaiheilla. Alueen matkailuaktiviteetit, leirintäalueet ja matkamuistopuodit sekä monet tienpätkät olivat jo kiinni, joten emme nähneet aivan kaikkea mahdollista. Paikka teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Eläimiä ja luonnon erikoisuuksia bongaillessa aiempi ahdistuskin hieman helpotti. Vaikka onhan sitä vaikea ymmärtää, miksi tämän pohjoisen mantereen kauneimmat paikat on suojeltu vain näennäisesti: kaikkialle pääsee autolla ja jopa osa patikkapoluista on asfaltoitu. Uskoisin, että olisimme kokeneet kanjonin jylhyyden ja putouksen kauneuden huomattavasti voimakkaampana, jos olisimme joutuneet (saaneet) patikoida paikalle päiväkausia. Olimme kuitenkin onnellisia siitä, ettemme retkeilleet alueella parhaaseen turistiaikaan. Parkkipaikkojen ja ruokailupisteiden koosta päätellen kesän turistivirrat ovat valtavat.

Villieläinten, etenkin karhujen ja biisonien, vuoksi Yellowstonessa pitää liikkua varoen. Biisonit eivät väistä autoa, eivätkä siirry syrjään patikkapolulta (nimimerkillä kokemusta on). Niitä ei pitäisi yrittää lähestyä ollenkaan, etenkin poikasten seurassa nuo valtavat otukset ovat arvaamattomia. Tapasimme monta laumaa ruohokentillä ja nappailimme kuvia autosta tai riittävän etäisyyden päästä.


Yksi puhveliuros sattui kuitenkin eteemme metsässä. I:n mukaan pomppasin useita kymmeniä senttejä ilmaan nähtyäni otuksen. Peräännyimme samaa polkua kuin tulimme, enkä enää valittanut patikointiretkemme lyhyydestä.

Buffaloiden lisäksi näimme valkohäntäpeuroja, antilooppeja, wapiteja (hirven tapaisia laumaeläimiä) ja kojootin. Alueen ulkopuolella oli myös elämää. Black Hills kukkuloilla oli lumivuohia, tasangoilla ravasi villihevosia ja koloista kurkki uteliaita preeriakoiria. Todistimme ihmeeksemme kojootin metsästysonnea, yksi meni ja nappasi muina miehinä preeriakoiran aivan tien vieressä.

Koko kansallispuisto sijaitsee melko korkealla vuoristossa eikä alueella näkynyt juurikaan lehtipuita saati syksyn ruskaa. Maisema oli silti kaunis ja vaihteleva, vedet kirkkaita ja kivilajit erikoisia. Havumetsät olivat paikoin pahoin palaneet, mikä on tavallista luonnontilassa olevassa metsässä. Palot uudistavat kasvustoa; kärvähtäneille alueille kasvaa nopeasti monenlaista heinää ja puskaa eli hyvää syötävää alueen alkuperäiskarjalle sekä hirvieläimille.

Ennen visiittiämme en tiennyt, että jopa 60 % maailman kuumista lähteistä ja geysireistä sijaitsee Yellowstonessa. Niitä olisi voinut katsella loputtomiin. Osassa lähteitä elää erilaisia bakteereja, jotka värjäävät veden sateenkaaren värein. Yksi puiston kuuluisimmista lähteistä on nimeltään Old Faithful, ja se onkin nimensä mukaan melko pitkäikäinen ja tasaisesti purkautuva. Näitä kuvia katsellessa voin vieläkin haistaa vulkaanisen alueen rikinkatkun, se oli paikoin melko pistävä ja sai välillä jopa voimaan pahoin. Puiston keskustan arvellaan olevan yksi jättimäinen tulivuoren kraatteri, joka saattaa joskus maailman sivu ottaa ja pamauttaa tämän pallon pimeäksi. Ei siihen siis välttämättä tarvita ydinaseita.

Lännessä

En millään voinut pidätellä hymyä, kun saavuimme Rapid Cityn lentokentälle. Mihin ikinä katsoikin, näki kansanpuvussa astelevan cowboyn. Suupielet nykivät vielä usean päivän totuttelun jälkeenkin. Näimme heti alkuun myös muuta periamerikkalaista: tie Black Hills -kukkuloille vei Mount Rushmoren ohi. Emme kuitenkaan maksaneet kiskurihintaa siitä, että olisimme saaneet parkkeerata hyvälle kuvanottopaikalle. Neljän amerikkalaisen presidentin päät eivät ole aivan niin kiinnostavia kuin mahdollisuus nähdä villejä biisoneita... Black Hills kukkulat olivat aikoinaan lakota-intiaanien (sioux) talven ajan tukikohta. Niiltä löytyi kuitenkin mineraaleja kuten lyijyä ja kultaa, ja niinpä ahneet valkoiset ottivat ne haltuunsa. Vierailimme yhdessä kaivoskaupungissa, Deadwoodissa, joka oli kuin Roope Ankan nuoruudesta. Vai mitä sanoisitte tästä katukuvasta, motellista ja peliluolista?

Deadwood on antanut nimensä myös tv-sarjalle. Kukkuloiden jälkeen ajelimmekin sitten tuntikausia tasangolla, mikä ei ollut lainkaan niin tylsää ja yksitoikkoista kuin saattaisi kuvitella. Todistimme nimittäin kojootin sieppaavan suuhunsa preeriakoiran, näimme komean maakotkan sekä ajelimme kahden hyvin erilaisen intiaanireservaatin läpi. Cheyenne-intiaanien piskuisella alueella näimme vaatimattomia tönöjä ja lukuisia autonromuja, kun taas Crow-heimon mittavat maat näyttivät kuin miltä tahansa karjankasvatusalueelta. Viimeistään jälkimmäisen reservaatin seutuvilla sijaitseva Little Bighorn Battlefield käänsi meidän matkalaisten ajatukset melko vakaviksi ja synkiksi. Legendaarinen taistelu, jossa intiaanit voittivat Istuvan Härän, Hullun Hevosen sekä monen muun päällikön johdolla kenraali Custerin joukot, on yksi niistä monista tapahtumista ketjussa, joka johti tasankointiaanien elämäntavan ahdinkoon. Yhdysvallat halusivat saada intiaanit asettumaan aloilleen ja mikäpäs siinä muu auttoi kuin tuhota heidän elantonsa ja ruokansa eli biisonit, joita varovaisten arvioiden mukaan eli tasangoilla noin 60 miljoonaa. Nykyään niitä elää villinä vain joitakin tuhansia muutamassa hassussa paikassa.

Luimme muuten edeltävällä folkloristiikan kurssilla muutaman tekstin kenraali Custerin hahmon kehittymisestä yhdeksi amerikkalaisuuden ilmentymäksi ja juhlituksi sankariksi. Yhtään vähäisemmäksi ei ole jäänyt intiaanipäällikkö Istuva Härkä (Lisää tietoa aiheesta Tampereen Vapriikki-museon häntä koskevasta näyttelystä). Viimeinen etappimme ennen Yellowstonea oli Cody, Wyoming, joka sekin liittyy tähän samaan legendojen ja tuhoamisen sekametelisoppaan, jota Villiksi Länneksoi kutsutaan. Kaupunki on nimittäin nimetty kuuluisan turkismetsästäjän ja showmiehen, William F. Codyn eli Buffalo Billin mukaan. Hänkin osallistui biisonien (ja välillisesti tasankointiaanien)joukkotuhoon, mutta on silti yksi juhlituimpia amerikkalaisia sankareita.



Codyssa sijaitsee tasankojen elämää esittelevä Buffalo Bill Historical Center, joka oli uuvuttavan kokoinen erittäin monipuolinen museokeskus. Siellä oli mahdollisuus tutustua taideosastoon, luonnontieteelliseen museoon, intiaaneihin keskittyvään näyttelyyn sekä Villin Lännen kavalkadiin. Kaikkia ei olisi ehtinyt kiertää yhden päivän aikana. Pitää mainita, että useissa museon näyttelyissä käytettiin hyväksi suullista kansanperinnettä, selvitettiin muun muassa sankaritarinan ja myytin luonnetta sekä kerrottiin, miksi menneisyyttä tutkittaessa on tärkeää kysyä muutakin kuin mitä tapahtui, miten ja milloin. Mutta varsin lupaavasta alusta huolimatta tämäkin museo esitti mielenkiintoisia ”totuuksia” esimerkiksi Buffalo Billin ja intiaanien hyvästä ja rauhanomaisesta suhteesta sekä intiaanien nykyelämästä reservaateissa. Näitä samansuuntaisia siloteltuja tarinoita löytyy tietysti kaikkialta. Täällä on helppo arvostella vierasta, vaikka saman ihmisluonnon tuotteita kaikki vainot ja tuhot taitavat olla. Myöhemmin on luvassa hieman keveämpää kerrontaa kokemuksista Yellowstonen kansallispuistossa (tässä tosin ei ole viidesosaakaan siitä ahdistuksesta, joka matkalaisten mielessä myllersi).

Kupla nimeltä Clintonville

Matkustimme folkloristituttavamme kanssa viime viikonloppuna Lodi-nimiseen pikkukaupunkiin Ohion pohjoisosiin. Siellä sijaitsevan puodin pihamailla pidettiin historiaharrastajien käsityömarkkinat. Olin jo pitkään odottanut pääseväni näkemään maailmaa Clintonvillen ulkopuolella. Kokemus olikin melko mieleenpainuva, hyvässä ja pahassa. Otetaanpa hampurilaismallin mukaan ensin hieman myönteistä sanottavaa, sitten se kriittinen osuus ja loppuun vähän tasoittelevaa kiitosta. Ohion lehtipuumetsät ovat taittuneet ruskaan ja maisemat olivat upeita. Seurakin oli hyvää, kaksi perinnekäsitöitä harrastavaa miestä keskustelivat innokkaasti erilaisista kiinnostuksen kohteistaan. Välillä saimme kuulla, miten työlästä on kääntää kiinalaista kansanperinnettä englanniksi ja miten merkkeihin perustuvaa sanakirjaa luetaan. Perillä markkinapaikalla oli kaikenlaista nähtävää: upeita mokkasiineja, taidolla valmistettuja mustaruutiaseita ja hienosti pukeutuneita historiaharrastajia. Tapasin myös muutaman kunnon tarinankertojan, jotka eivät lainkaan peitelleet taitojaan, kun kuulivat, että aksentilla englantia puhuva naisihminen on folkloristi.

Mutta… ystävälliset ja auliisti taitojaan esittelevät ihmiset olivat valitettavasti myös kiivaita aseenkanto-oikeuden puolustajia, avoimesti rasistisia sekä yleistiedoiltaan melkoisen rajoittuneita republikaaneja. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut, kun minun pidättyvää käytöstäni ja diplomaattisia vastauksiani pidettiin merkkinä siitä, että tulen valtiosta, jossa ei ilmeisesti ole minkäänlaista sananvapautta. Tarvitsin melkoisen monta terapeuttista keskustelua demokraattituttavieni kanssa, että toivuin siihen pisteeseen, että uskalsin lähteä matkalle länteen (täällä sitä ollaan tienvarsimotellissa). Tuohdun vieläkin, kun ajattelen, että tässä valtaisassa maassa asuu kymmeniä miljoonia sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita kertomaan vajavaisista ajatuksistaan ensimmäiselle vastaantulevalle. Eikö sillä vastaantulijalla ole mitään oikeuksia olla kuuntelematta?! Purettuani sydäntäni vielä eilen ja hoidettuani sieluni haavoja sain kuulla taistelutoveriltani I:ltä, että sieltä sitä kulttuurishokkia nyt pukkaa. Vaihetta kutsutaan vihan ja turhautumisen purkautumiseksi.


Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Näimme paluu matkalla amisheja, jotka kaupittelivat tienlaidalla herkkujaan ja perinteisiä käsitöitään. Ostimme heiltä hienoja punottuja koreja sekä suussa sulavia makeisia. Amishit valmistavat myös kehuttua voita, maukkaita juustoja, hunajaa ja leivonnaisia. Heitä asuu runsaasti Ohion itäosissa sekä naapurissa Pennsylvaniassa. Palasimme lopulta suut makeina takaisin demokraattiseen Clintonville-umpioomme .

Onnistumisia ja hankaluuksia liikenteessä

Läpäisin tällä viikolla paikallisen ajotestin ja sain ajokortin, jolla voin todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Passia ei siis tarvitse kantaa enää kaikkialle. Olen ajanut autoa muutaman kerran, yhden pätkän jopa aivan yksin, mikä voidaan laskea hyväksi suoritukseksi kolme-nelikaistaisilla teillä. Automaattivaihteisiin on vielä tottuminen, oikea käsi ja vasen jalka tekevät omituisia itsenäisiä liikkeitään ja silloin tällöin olen aiheuttanut kyytiläisille sydämentykytyksiä pysähtymällä parkkipaikalle kuin seinään, kun vasen jalkani on löytänyt vierestään – ei kytkintä tietenkään – vaan jarrun. Liikenteessä pitää olla todella tarkkana, sillä täällä ei pidetä ajovaloja päällä valoisaan aikaan. Harmaat autot ilmestyvät kuin tyhjästä ja takana tulijaa ei huomaa peilistä lainkaan. Onneksi suurin osa arkisista asioista hoituu pyöräillen.

Jokapäiväistä liikkumista ekologisemmilla vaihtoehdoilla on kyllä hankaloitettu usealla järjettömällä järjestelyllä. Pyörissä ei ole rapakaaria (täällä sataa usein!) ja niillä pitäisi liikennesääntöjen mukaan ajaa noilla jo mainitsemillani kolmikaistaisilla teillä, ei missään nimessä jalkakäytävillä. Talsimiseen tarkoitetut luiskat ovat niin kapeita, että niillä hädin tuskin mahtuu ohittamaan vastaan tulijan. Bussilippu pitää maksaa työntämällä seteli automaattiin liikkuvassa bussissa (arvatkaa saako mistään sileitä seteleitä ja pystyykö ruttuisen saamaan sisään masiinaan ilman että kaatuu jonkun niskaan?), eikä samainen automaatti ei anna vaihtorahaa. Bussilippu maksaa sopivasti 1,50, eikä 50 sentin kolikoita ole tiettävästi olemassa. Keksisittekö te samanlaista listaa sieltä, missä asutte?

Suurin osa ihmisistä siis liikkuu autoillansa, jotka ovat ISOJA, kuten olen jo kertaalleen maininnut. Katsokaahan tästä kuvasta, miten meikäläisittäin tavallisen kokoinen auto hukkuu kahden Keskilännen maantielaivan väliin paikallisen rautakaupan pihalla.


Meidän japanilainen vuokra-automme on isoin ja uusin auto, jolla olen ajellut, ja sekin on täkäläisittäin pieni kirppu. Ensi viikolla joudumme ajamaan melkoisesti, sillä lähdemme torstaina länteen. Tarkoitus on lentää Rapid Cityyn, ajaa sieltä katsomaan Deadwoodin kullankaivajien kaupunkia, sitten Little Bighornin taistelutannerta, vierailla Codyssa Buffalo Bill Historical Centerissä, viettää muutama päivä kuuluisassa Yellowstonin kansallispuistossa ja päätyä lopulta Idahoon Boiseen, jossa pidetään American Folklore Societyn vuotuinen tapaaminen. Matka on pitkä, mutta maisemat ovat kuulemma huimat juuri tähän aikaan syksystä!

Kauheaa kilpavarustelua

Voi kauhistus. Kävimme ostoksilla rautakaupassa. Sinne oli ilmestynyt jo syyskuun puolella hyllymetreittäin mautonta joulukrääsää sekä piakkoin tarpeellisia Halloween-kauhistuksia.


Osa naapureista on jo aloittanut kapistusten ripustamisen puihin, verannalle ja kaikkialle muualle, mistä ne näkyvät hyvin naapuriin. Koristeista ei voi läheskään aina päätellä, kumpaa pyhää ne juhlistavat. Kurpitsat ovat selkeästi syksyisempään rientoon ja melkoisen sieviä.


Mutta monelle pihalle on perustettu hautausmaita hirtetyille vangeille ja kadotetuille sieluille. Olen tavannut myös hohtavia peuroja ja lentäviä vaaleanpunaisia possuja. Järjestämme Halloween-juhlat täällä kommuunissamme, ja kämppiksemme toivovat, että kaikki vieraat pukeutuisivat joksikin hahmoksi tai otukseksi. I:n ei kyllä tarvitse kuin ilmestyä paikalle peuranmetsästyskostyymissään. Siihen kuuluu aika villit sotamaalaukset ja hajustukset (naaraspeuran virtsaa). En tiedä jäisikö tänne enää sitten yhtään vierasta. Mutta juhlan tarkoitushan on kauhistuttaa muita ihmisiä. Vai olemmekohan me nyt ymmärtäneet aivan oikein?

Jään kauhulla odottamaan joulun pyhien saapumista. Mitenköhän noilla kaduilla voi silloin kävellä ilman aurinkolaseja? Ai niin, nyt taas unohdin, ettei täällä kävellä, vaan ajetaan autolla. Me aiomme ottaa joulunkin kenttätyönä. Matkustamme joulukuussa New Yorkiin katsomaan jouluvaloja ja -ruuhkia kämppistemme kanssa.

Paikallisia herkkuja

Salmiakin kaipuun jälkeen on paikallaan esitellä muutama uuden mantereen ja Keskilännen herkku, joihin olen ehtinyt reilun kuukauden mittaisen oleskeluni aikana tutustua.

Erilaisten ja erikoisten ruokien valikoimat ovat täällä ylipäätään huimat. Syöminen ulkona on edullista ja ravintoloita on joka lähtöön. Erilaisiin etnisiin ruokiin erikoistuneita marketteja on niin ikään lähes jokaisessa kadun kulmassa. Lainatakseni suomalaisen kollegani luonnehdintaa Columbus on kyllä aikamoinen maalaispitäjä mutta onneksi kulinaristinen sellainen.

Vaikkei paikallisella keittiöllä olekaan montaa alkuperäistä ja puhdasta omalaatuista makua, olen törmännyt täällä moniin erikoisiin yhdistelmiin, joita en olisi tullut itse ajatelleeksi. Yksi usean eri ruokalajin ja naposteltavan – niin suolaisen kuin makean – ainesosa on maapähkinävoi, jota on olemassa sileänä ja ruoskuvana, suolaisena ja makeana sekä aivan au naturel -versiona ilman minkäänlaisia lisäaineita. Tätä jälkimmäiseksi mainittua puhdasta pelkkiä pähkinän murusia sisältävää ja paikan päällä Columbuksessa valmistettavaa Crema-merkkistä tahnaa olemme ehtineet nauttia puolikkaan purkillisen. Sain tuotteen lahjaksi työkaveriltani, jonka kanssa jaamme kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leipomiseen. Eilisiltana tekaisin pähkinäisiävoileipiä ajatellen lehtipuuyhtymän toista osaa eli käyttäen kaverina maukkaita kypsiä avokadoja.




Kylmistä keleistä huolimatta (lämpötila putosi täällä muutamassa päivässä n. 15 astetta) minun on pakko mainostaa tässä yhteydessä myös Columbuksen parasta jäätelöbaaria, Jeni´s Ice Cream –nimistä yritystä. Heillä on valikoimassa todella yllättäviä makuyhdistelmiä sekä muutamia jaloja klassikoita. Osassa herkuista on ripaus suolaa ja toiset maustettu esimerkiksi juureksilla, yrteillä tai savun maulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi vuohenjuusto-kirsikka- tai laventeli-villimarjajäätelö? Vai maistuisiko illanratoksi kenties sittenkin suolainen kinuski? Halloween on tietysti edustettuna kurpitsavaihtoehdon myötä, ja jouluisiin tunnelmiin pääsee kanelisella omenasiiderisorbetilla. Tuliko vesi kielelle? Ehkäpä nämä terveiset saavat jonkun varaamaan lentolipun Yhdysvaltoihin?

Aah, salmiakkia…

Jos koti-ikäväksi lasketaan, että herää aamuisin ajatuksissaan viili tai salmiakki, olen alkanut jo hieman ikävöimään. Olen nähnyt viime aikoina nähnyt unta monesta ystävästä ja arkiherkusta. Salmiakki on eksynyt puheisiini jo turhankin usein. Kämppiksemme tyttöystävä alkoi jo eilen epäillä, etten olekaan vieraileva tutkija, vaan jonkun nimettömänä pysyttelevän makeistehtaan agentti, joka on soluttautunut amerikkalaiseen lähiöön ja tekee salaista käännytystyötä.

Joku on tosin jo käynyt täällä ennen minua: yksi tutkimuskeskus on ollut jo pitkän aivan mustan ja suolaisen makeisin pauloissa. Työpaikallani on pieni kori, jonne jokainen tuo vuorollaan omia suosikkisalmiakkejaan. Ne auttoivat minua ensi hätään, kun suustani ei enää tullut ymmärrettävää englanninkieltä, eivätkä käteni suostuneet kirjoittamaan sanaakaan väitöskirjaa. Huomenna vien kollegoilleni turkinpippureita. Tilasin niitä netistä. En kestänyt ilman kunnollista kotimaista tavaraa. Saattaa olla, että lähikauppaammekin ilmestyy lähitulevaisuudessa salmiakkia. Siellä myydään jo Pandan lakritsia. Minä menin tietenkin hannestelemaan, että tulen kaupungista, jossa Pandan tehdas sijaitsee. Sanoin, että teiltä saa lähes kaikkea, mitä tarvitsen elääkseni, vain salmiakki puuttuu. Minulta kysyttiin oitis mitä se on ja mistä sitä voi tilata. Ehkäpä kämppiksemme tyttöystävä ei siis ollutkaan väärässä. Ainakin minulla on uusi plan B: salmiakkikonsultti (vai elämäntapakonsultti?).

Yellow soccer team

Kävimme eilen katsomassa Yhdysvaltain parasta jalkapalloa. Sitä oikeaa jalkapalloa eli eurooppalaista versiota. Columbus Crew, viime vuoden mestari, pelasi L.A. Galaxya, edellisvuoden kakkosta, vastaan. Taavetti Beckham (kuka se on?) ei vaivautunut tulemaan Keskilänteen, vaikka niin hartaasti odotimme ja toivoimme. Mutta mitä siitä, peli oli kovatasoinen ja nautittavaa katsottavaa. Pukeuduimme asianmukaisesti keltaiseen ja mustaan, asetuimme kotijoukkueen kannattajien sekaan ja kuuntelimme heidän laulujaan. Columbuksen kannattajilla oli hulvattomia kannustuskipaleita ja -huutoja, jotka eivät aina olleet kovin kaunista kuultavaa. Vastustajien maalipotkua siivitettiin huutamalla yksioikoisesti: ”You suck, asshole!”


Tämä maa on monessa suhteessa vielä lapsenkengissä eurooppalaisen jalkapallon suhteen. Columbus Crewn kotistadioni on Yhdysvaltain ensimmäinen pelkästään jalkapalloa varten rakennettu areena, joka juhlii tänä vuonna kymmenvuotista olemassaoloaan. Sinne mahtuu n. 40 000 katsojaa. Eilen se ei ollut aivan täynnä, mutta katsomosta lähti silti vaikuttava pauhu ja parkkialueet olivat pelin jälkeen täysin tukossa. Keskilännen kansaa voi luonnehtia urheiluhulluksi. Samana päivänä pelattiin myös amerikkalaista jalkapalloa, ja molempiin otteluihin riitti väkeä. Vaikka jalkapalloa oli mukava katsella, tunsimme olomme silti hieman ulkopuoliseksi. Nähtäväksi jää, sytyttääkö NHL-kiekko meidät huutamaan Ville Peltosta. Vai tarvitaanko siihen viisi miljoonaa muuta hullua?

Kirjastoseikkailu

Tämä on ollut jännittävä viikko, ei pelkästään pyörävarkaiden takia. Osallistuin eilen ensimmäiselle luennolleni. Kurssi pitää sisällään paljon lukemista, mutta minä saan ottaa rusinat pullasta, sillä olen kuunteluoppilas. Aion kuitenkin lukea lähes kaiken, sillä lukemisto vaikuttaa hyödylliseltä ja kiinnostavalta (kurssin nimi on Folklore, Memory and History). Tämän vuoksi suuntasin tänään kirjastoon.

OSU:n pääkirjasto Thompson Library avattiin tänä syksynä yleisölle kolmen vuoden remontin jälkeen. Se on siis vieras monelle muullekin kuin minulle. Se on kaunis yhdistelmä uutta ja vanhaa, sijaitsee keskellä kampusta ja kätkee sisäänsä 10 kerrosta kirjoja. Yhdestoista kerros on näköalakerros. Ei, en jaksanut kiivetä sinne. Mutta lupaan tehdä sen. Minulle oli seikkailua kerrakseen etsiä kahta kirjaa kerroksesta neljä. En ole vielä löytänyt talosta hissiä, joka olisi avoinna yleisölle, enkä sen puoleen kaikkia portaikkojakaan. Seikkaillessani kerroksessa neljä jouduin pieneen portaikkoon, joka näytti tehdashallin varauloskäynniltä. En meinannut päästä pois, ovi tuntui juuttuneen paikoilleen. Onneksi olen jo kohtuullisesti sopeutunut väärin aukeaviin oviin: tajusin kiskoa sitä itseeni päin. Täällä muuten mennään sisään vasemman puoleisesta ovesta ja ulos oikeanpuoleisesta. En tiedä tehdäänkö näin muualla maassa, vai onko Ohio oma vasemmanpuoleinen valtakuntansa. Muutoin harrastetaan oikeanpuoleista liikennettä.

Niinkin konkreettisen ja tärkeän asian kuin kirjojen etsimisen ja lainaamisen opettelu alusta saakka oli työlästä. Onneksi sain jälleen kerran loistavaa amerikkalaista asiakaspalvelua rouvitteluineen (Yes, madame, I wish you a nice day Madame) ja mikä parasta, haluamani kirja kuljetetaan huomenna työhuoneeseeni. Voin siis vastaisuudessa tilata kirjani suoraan tietokoneelta työpaikalle. Aion silti vierailla uudelleen kirjastossa. Se on niin hieno! Tässä pieni osa kirjaston pääkokoelmasta.


Ja otos ikkuna-arkkitehtuurista (terveisiä sedälleni Alavudelle!)

Those bastards

Mur! Tänään saimme maistaa hitusen karvasta kalkkia. Töihinlähtötohinoissa huomasimme, että hyvin lukitussa autotallissamme oli vieraillut taitavia pyörävarkaita. He olivat vieneet kaksi pyörää, mihinkään muuhun ei ollut koskettu. Eniten minua suretti kämppiksemme hieno maantiepyörä, jolla oli enemmän arvoa kuin I:n käytetyllä ratsulla, joka oli kylläkin toimiva ja varusteltu täällä niin harvinaisilla rapakaarilla. Minun menopelini säästyi, sillä se vietti yönsä työhuoneessani. Eilen satoi kaatamalla, joten jätin pyöräni toimistoon ja turvauduin moottoroituun ajoneuvoon. Onni onnettomuudessa.

Loppupäivä menikin sitten varkaustapauksen jälkipyykkiin. Sain kuulla, että kaikista vahingonteoista ja murroista kärsii erityisesti viaton uhri. Tapahtuneen jälkeen vakuutusyhtiöillä on nimittäin oikeus nostaa juuri heidän maksujaan! Ei siis riitä, että rikosilmoituksen tekemiseen, menetetyn omaisuuden raportoimiseen sekä uuden kätevän ja kohtuuhintaisen pyörän etsimiseen menee ylimääräistä aikaa. Sama järjetön logiikka pätee myös auto-onnettomuuksiin. Jos päällesi ajetaan, maksattavat vakuutusyhtiöt korvauksensa lopulta sinulla itselläsi. Hyvä tietää, sillä liikenteessä pitää todella olla varuillaan. Varsinkin jos sattuu kävelemään tai pyöräilemään. Se on sen verran harvinaista, että sietäähän sellaisesta erikoisuudesta rangaista. Eräs tapaamani professori kertoi eurooppalaisesta tutkijasta, joka sai viime vuonna sakot matkalla kirjakauppaan. Hän nimittäin käveli tien laidalla, mikä oli ankarasti kiellettyä.

Täytyy myöntää, että nyt sapettaa. Lisäksi ajatus takapihalla hiippailevista varkaista kylmää mieltä. Toivottavasti rikosten kohtaaminen (ja valittaminen) jää tähän.

Suklaakeksejä ja sunnuntaishoppailua

Kommuunissamme on harjoitettu viikon verran kulttuurienvälistä tiedon- ja kokemusten vaihtoa sekä sukupuolisidonnaista käyttäytymistä. Stacy vihki minut viikonloppuna paikallisiin ihanuuksiin. Lauantai-iltana hän leipoi suklaakeksejä, jotka veivät kielen ja tajunnan mennessään.

Sateinen sunnuntaipäivä taas sujui rattoisasti naisten paratiisissa, ostoskeskuksessa, jossa myytiin ihania kenkiä ja vaatteita. I ja Ray puolestaan viettivät kuluneella viikolla miestenpäivää: kävivät ostoksilla rautakaupassa ja järjestelivät illan työkalujaan autotallissa. Miehet eivät hävinneet meille naisille ostosten määrässä. Pyörävaunu oli näin täynnä tavaraa.

Pyöräilevälle suomalaiselle myös vinoiltiin herttaisesti. Häntä kutsuttiin soturiksi ”You are a warrior! ”ja menopeliään kehuttiin ”It’s a Ram”.

Olemme keskustelleet iltamyöhään paikallisen terveydenhuollon ongelmista, Ohion osavaltiossa mahdollisesta kuolemantuomiosta ja suomalaisesta alkoholikulttuurista. Myönnän, minä olen sortunut hannesteluun ja jeesusteluun. Puhumisen ohessa olemme kuitenkin myös ryhtyneet sanoista tekoihin. Opetimme isäntäväelle suomalaista käytännöllisyyttä: takapihan perälle perustettiin lehtikomposti. Mehevää arkea.

Pyörätietä kampukselle ja pallosta päähän

Lupasin kuvia matkalta yliopistolle ja otoksia pienen kaupungin kokoisesta kampuksesta. Metsästyksestä huolimatta en onnistunut ikuistamaan joen rannan eläimistöä. I yritti lähestyä hanhilaumaa, mutta ne olivat hyvin tarkkoja reviiristään ja ryhtyivät sihisemään. Mutta kampuksesta on nyt monta hienoa räpsäisyä.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, että Ohio State University (OSU) on Yhdysvaltain suurin yhden kampuksen yliopisto. Se on maailman 150 parhaan yliopiston ja Yhdysvaltain 60 parhaan yliopiston joukossa. Opiskelijoita on noin 50 000. Pelkästään englannin laitoksella on yli 2000 jatko-opiskelijaa. Tällaiseen joukkoon sitä sulaudutaan, tosin oma työpaikkani on onneksi pieni ja intiimi keskus, jonka henkilökunta tuntee toisensa hyvin.

Kampuksella on paljon puita ja puistoalueita. Osa rakennuksista on 1800-luvun puolelta. Suuri puisto, jota ovaaliksikin kutsutaan, täyttyy ensi viikolla opiskelijoista; niitä on kuulemma siellä kuin muurahaisia.

OSU panostaa myös opiskelijoiden sekä henkilökunnan hyvinvointiin. Kampuksella on useampi liikuntapiste, joissa voi harrastaa mitä vain uinnista pilatekseen. Kävimme tällä viikolla tutustumassa vaatimattomaan nelikerroksiseen punttisaliin.

Liikkumisen lisäksi tarjolla on myös herkullista ruokaa sekä monenlaista sielun ravintoa, penkkiurheilua esimerkiksi. Yliopiston jalkapallojoukkue (amerikkalainen versio siis) on huiman suosittu. Peleissä käy yli 100 000 katsojaa. Lauantaiset mittelöt saavat kaupungin melkoiseen karnevaalitunnelmaan, liikenteen solmuun ja katukuvan punavalkoiseksi. Pelihuumaan pääsee parhaiten grillailemalla stadionin läheisyydessä heti aamuvarhaisesta. Buckeyes-joukkueen nimi tulee paikallisesta kastanjapuusta, jonka lehti koristaa seuran lippua. Vaikka puun pähkinät ovat kelvottomia syötäväksi, tuovat ne taskuun sujautettaessa onnea. Aiomme ehdottomasti mennä katsomaan ja kuuntelemaan, millainen ääni valtavasta yleisöstä lähtee. Enemmän tosin kiinnostaa, millainen on eurooppalaisen version taso – Ohio Crew kun oli viime kaudella Valtojen paras. Viikon päästä lauantaina tänne saapuu L.A. Galaxy. Aiomme hankkia hyvät liput paraatipaikalta. Minä haluan nähdä David Beckhamin antavan sievän kulman! Hänen osallistumisensa on vielä hieman epävarmaa; Becks kun kävi edellisessä pelissä kiinni vastapuolen pelaajaan ja yllään leijuu pelikiellon uhka. Amerikkalaistuomarit antanevat hänen kuitenkin pelata, mies kun houkuttelee sellaistakin yleisöä, joka yleensä katselee urheilua vain naapurin telkkarista (rakkaita terveisiä Rautpohjaan ja kiitos elokuun kisastudioilloista!). Näiden lisäksi myöhemmin syksyllä pitää vielä tutustua NHL-tarjontaan.

Kommuunielämää

Asustelemme Clintonville nimisessä hipahtavassa kaupunginosassa kampuksen pohjoispuolella. Vuokrasimme kaksi huonetta omakotitalon yläkerrasta yliopistolla työskentelevältä Raylta (joka haluaa esiintyä omalla nimellään tässä blogissa). Hän on hiljattain muuttanut kaupunkiin, sukupuusta löytyy ruotsalaista verta ja harrastuksina on sekä ruoanlaittoa että pyöräilyä. Kun kävimme ensi kertaa katsomassa taloa, huoneita ja isäntää, havaitsimme, että meillä on paljon muutakin yhteistä kuin mieltymys liikuntaan ja tuoreeseen leipään. Raylla ei nimittäin ole televisiota! Asunnon valintaan vaikutti myös se, että voimme käyttää vapaasti kaikkia keittiövälineitä, internetliittymää, pihaa ja autotallia. Autotallista löytynyt heinäpaalikin löysi tarkoituksen: siitä tulee I:n jousiammuntamaali. Tyttöystävänsä Stacy on myös erittäin mukava ihminen. Hän työskentelee yliopistolla toimittajana ja leipoo uskomattomia syntymäpäiväkakkuja.

Ray on järjestänyt meille kotitalousalennuksen läheisestä luomumarketista. Paikan nimi on Clintonville Community Market ja se on aivan ihana paikka päivittäisiin ostoksiin. Sieltä saa irtoteetä ja -mausteita, tuoreita paikallisia vihanneksia, täyteläisiä maitotuotteita ja jopa ruisleipää. Ryynit ja sen sellaiset voi ostaa omaan astiaan, useimmat pakkaukset voi täyttää uudelleen eikä mukaan ei tartu ylimääräisiä muovipusseja. Meillä onkin jo aika arsenaali hyvyyksiä...



Keittiössämme voi tehdä lähes mitä vain, siellä on kaikkea mitä toivoa saattaa. Vain pulikka puuttuu, mutta armas man the hunter lupasi huolehtia asiasta. Keittiöstä ja ruokasalista on tullut paikkoja, joissa vietämme eniten aikaa – silloin kun olemme sisällä. Tähän saakka on ollut niin kaunista, että olemme pyrkineet olemaan ulkona mahdollisimman paljon, mikä onkin onnistunut hyvin, sillä päivät ova kuluneet hoidellessa asioita eri puolilla kaupunkia ja kampusta. Tänään tutustuimme kampuksen liikuntatarjontaan. Siitä ja luontohavainnoista lisää ensi kerralla (yritän metsästää teitä varten kuvia kampuksen asukeista, murmeleista ja kilpikonnista).

Sitä kehuttua luomuruokaa... Aineksina on vielä tuoreita kasviksia, ei ainuttakaan kilpikonnaa, vaikka I kehui, että ne ovat kuulemma meheviä.

Vastakohtia

Tästä ei ehkä pitäisi aloittaa, sillä emme ole juurikaan tutustuneet Columbuksen keskustaan. Mutta isoista asioista puheenollen... Asioimme viime viikolla melkoisen matkan päässä sijaitsevassa virastossa, joka hoitaa autojen rekisteröintiin ja ajokorttien hankkimiseen liittyviä prosesseja ( voi ei, nyt romuttuu heti alkuun luotu kuva pyöräilevistä paremmista ihmisistä!). Päästäksemme virastoon jouduimme vaihtamaan bussia keskustassa. Busseja menee vain kaksi tunnissa, joten meillä oli hetki aikaa ihailla pilvenpiirtäjiä ja autioita kävelyteitä.

Itse asiointi sujui yllättävän sutjakkaasti. Perille saavuttuamme meidät ohjattiin jonoon, joka eteni ja kohta seisoimmekin virkailijan edessä, testautimme näkömme ja teimme kirjallisen kokeen, joka testattiin tietämystämme paikallisista liikennesäännöistä. Kunhan vielä varaamme ajan pienimuotoiseen ajotestiin, saamme ajokortit ja pääsemme lähemmäksi paikallista elämäntapaa.

Valtavien autojen ja burgereiden lisäksi täällä on muutakin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa ei juurikaan hehkuteta tavallisten amerikkalaisten mahdollisuuksista ostaa luomuruokaa edulliseen hintaan kaupasta kuin kaupasta. Moni myös kasvattaa omia puutarhassaan vihanneksia, ajaa hybridiautolla ja ajattelee kriittisesti. Me olemme ehtineet tutustua entiseen Woodstockissa käyneeseen hippiin sekä nuoreen ekologisesti elävään ja kasvisruokaa syövään pariskuntaan. Ja syöneet kilokaupalla ensin mainitun hipin itse kasvattamia tomaatteja, jotka maistuivat taivaallisilta. Tässä hieman teillekin.