Lännessä

En millään voinut pidätellä hymyä, kun saavuimme Rapid Cityn lentokentälle. Mihin ikinä katsoikin, näki kansanpuvussa astelevan cowboyn. Suupielet nykivät vielä usean päivän totuttelun jälkeenkin. Näimme heti alkuun myös muuta periamerikkalaista: tie Black Hills -kukkuloille vei Mount Rushmoren ohi. Emme kuitenkaan maksaneet kiskurihintaa siitä, että olisimme saaneet parkkeerata hyvälle kuvanottopaikalle. Neljän amerikkalaisen presidentin päät eivät ole aivan niin kiinnostavia kuin mahdollisuus nähdä villejä biisoneita... Black Hills kukkulat olivat aikoinaan lakota-intiaanien (sioux) talven ajan tukikohta. Niiltä löytyi kuitenkin mineraaleja kuten lyijyä ja kultaa, ja niinpä ahneet valkoiset ottivat ne haltuunsa. Vierailimme yhdessä kaivoskaupungissa, Deadwoodissa, joka oli kuin Roope Ankan nuoruudesta. Vai mitä sanoisitte tästä katukuvasta, motellista ja peliluolista?

Deadwood on antanut nimensä myös tv-sarjalle. Kukkuloiden jälkeen ajelimmekin sitten tuntikausia tasangolla, mikä ei ollut lainkaan niin tylsää ja yksitoikkoista kuin saattaisi kuvitella. Todistimme nimittäin kojootin sieppaavan suuhunsa preeriakoiran, näimme komean maakotkan sekä ajelimme kahden hyvin erilaisen intiaanireservaatin läpi. Cheyenne-intiaanien piskuisella alueella näimme vaatimattomia tönöjä ja lukuisia autonromuja, kun taas Crow-heimon mittavat maat näyttivät kuin miltä tahansa karjankasvatusalueelta. Viimeistään jälkimmäisen reservaatin seutuvilla sijaitseva Little Bighorn Battlefield käänsi meidän matkalaisten ajatukset melko vakaviksi ja synkiksi. Legendaarinen taistelu, jossa intiaanit voittivat Istuvan Härän, Hullun Hevosen sekä monen muun päällikön johdolla kenraali Custerin joukot, on yksi niistä monista tapahtumista ketjussa, joka johti tasankointiaanien elämäntavan ahdinkoon. Yhdysvallat halusivat saada intiaanit asettumaan aloilleen ja mikäpäs siinä muu auttoi kuin tuhota heidän elantonsa ja ruokansa eli biisonit, joita varovaisten arvioiden mukaan eli tasangoilla noin 60 miljoonaa. Nykyään niitä elää villinä vain joitakin tuhansia muutamassa hassussa paikassa.

Luimme muuten edeltävällä folkloristiikan kurssilla muutaman tekstin kenraali Custerin hahmon kehittymisestä yhdeksi amerikkalaisuuden ilmentymäksi ja juhlituksi sankariksi. Yhtään vähäisemmäksi ei ole jäänyt intiaanipäällikkö Istuva Härkä (Lisää tietoa aiheesta Tampereen Vapriikki-museon häntä koskevasta näyttelystä). Viimeinen etappimme ennen Yellowstonea oli Cody, Wyoming, joka sekin liittyy tähän samaan legendojen ja tuhoamisen sekametelisoppaan, jota Villiksi Länneksoi kutsutaan. Kaupunki on nimittäin nimetty kuuluisan turkismetsästäjän ja showmiehen, William F. Codyn eli Buffalo Billin mukaan. Hänkin osallistui biisonien (ja välillisesti tasankointiaanien)joukkotuhoon, mutta on silti yksi juhlituimpia amerikkalaisia sankareita.



Codyssa sijaitsee tasankojen elämää esittelevä Buffalo Bill Historical Center, joka oli uuvuttavan kokoinen erittäin monipuolinen museokeskus. Siellä oli mahdollisuus tutustua taideosastoon, luonnontieteelliseen museoon, intiaaneihin keskittyvään näyttelyyn sekä Villin Lännen kavalkadiin. Kaikkia ei olisi ehtinyt kiertää yhden päivän aikana. Pitää mainita, että useissa museon näyttelyissä käytettiin hyväksi suullista kansanperinnettä, selvitettiin muun muassa sankaritarinan ja myytin luonnetta sekä kerrottiin, miksi menneisyyttä tutkittaessa on tärkeää kysyä muutakin kuin mitä tapahtui, miten ja milloin. Mutta varsin lupaavasta alusta huolimatta tämäkin museo esitti mielenkiintoisia ”totuuksia” esimerkiksi Buffalo Billin ja intiaanien hyvästä ja rauhanomaisesta suhteesta sekä intiaanien nykyelämästä reservaateissa. Näitä samansuuntaisia siloteltuja tarinoita löytyy tietysti kaikkialta. Täällä on helppo arvostella vierasta, vaikka saman ihmisluonnon tuotteita kaikki vainot ja tuhot taitavat olla. Myöhemmin on luvassa hieman keveämpää kerrontaa kokemuksista Yellowstonen kansallispuistossa (tässä tosin ei ole viidesosaakaan siitä ahdistuksesta, joka matkalaisten mielessä myllersi).